Se oli hän, ja paikalla Angélique huudahti, välittämättä muusta kuin emännän-huolistaan:
— Kyllä vain, auttakaa toki!… Ottakaa kiinni tuolta toisesta päästä!
Pitäkää lujasti!
He vetivät vahvoilla käsivarsillaan suoraksi lakanan, joka lepatti kuin purje. Sitten he laskivat sen ruohikolle ja asettivat kuhunkin neljään kulmaan suuremman kiven. Ja kun nuori mies polvistui maahan, hillittynä ja säyseänä, eivät he nousseet enää kumpikaan ylös, vaan jäivät polvilleen toinen toiseen päähän suurta, häikäisevän valkoista vaatekappaletta.
Viimein Angélique hymyili, mutta ei ilkamoivasti, vaan ystävällisen kiitollisuuden hymyä. Nuori mies rohkaisi mielensä.
— Minun nimeni on Félicien.
— Ja minun Angélique.
— Minä olen lasimaalaaja, olen saanut tehtäväkseni korjata tuon ikkunan.
— Minä asun tuolla vanhempieni kanssa, ja minä olen koruompelija.
Navakka tuuli tempasi mukaansa heidän sanansa, piiskasi heitä voimakkaalla puhtaudellaan lämpimässä auringonpaisteessa, joka tulvi heidän ylitseen. He sanoivat toisilleen asioita, jotka he tiesivät, ainoastaan siksi että oli hauskaa sanoa niitä toisilleen.
— Ei kai siihen vain panna uutta ikkunaa?