— Ei, ei. Korjausta ei tule paljon huomaamaankaan… Minä pidän siitä yhtä paljon kuin tekin pidätte.
— Se on totta, minä pidän siitä. Siinä on niin vienot värit!… Minä olen kirjaillut yhden pyhän Yrjön, mutta se ei ollut niin kaunis.
— Oh, eikö niin kaunis!… Minä olen nähnyt sen, jos se on se, joka on ommeltu siihen punaiseen samettikasukkaan, mikä pastori Cornillella oli yllään sunnuntaina. Se on kerrassaan ihmeellinen!
Angélique punastui mielihyvästä ja huudahti äkkiä:
— Pankaahan kivi tuohon lakanan reunalle, vasemmalle puolellenne. Tuuli vie sen muuten uudestaan.
Nuori mies kiiruhti täyttämään määräystä ja pani kiven liinalle, joka lepatti rajusti kuin siipiään räpyttävä vangittu lintu pyrkiessään jälleen vapauteen. Kun se nyt pysyi rauhassa, nousivat molemmat seisomaan.
Angélique kulki vaatekappaleitten väliin jätettyjä kapeita ruohopolkuja pitkin, heittäen jokaiseen tarkastavan silmäyksen. Ja Félicien seurasi häntä hyvin toimessaan, näyttäen olevan kovasti huolissaan jonkun esiliinan tai keittiôpyyhkeen mahdollisesta menettämisestä. Se tuntui heistä aivan luonnolliselta. Ja Angélique jatkoi keskustelua, kertoen päivänsä vietosta ja selittäen mieltymyksiään.
— Minä tahdon, että kaikki esineet olisivat aina paikallaan… Aamulla työhuoneen käkikello herättää minut, aina juuri kuuden aikana. Ja vaikka ei olisi valoisakaan, niin minä osaisin sittenkin pukeutua: sukat ovat tuossa, saippua on tässä. Se on aivan kuin tauti! Oo, en minä ole aina ollut sellainen, ennen minä olin itse epäjärjestys! Kyllä äiti on saanut muistuttaa minua toisenkin kerran!… Ja työhuoneessa minä en voisi saada aikaan kerrassaan mitään, jollei tuolini olisi aina samassa paikassa, ikkunaa vastapäätä. Onneksi minä en ole vasen- enkä oikeakätinen, vaan ompelen yhtä hyvin kummallakin, ja se on todella onni, sillä kaikki eivät voi oppia siihen harjottelemallakaan… Sama on laita kukkien, joita minä jumaloin. En voi pitää yhtään kimppua lähelläni saamatta kauheaa päänsärkyä. Ainoastaan orvokkeja minä siedän, ja merkillistä kyllä, niitten tuoksu pikemmin rauhottaa minua. Jos olen vähänkin pahoinvoipa, ei tarvitse muuta kuin vetää henkeeni orvokkien tuoksua, niin heti se virkistää.
Nuori mies kuunteli ihastuksissaan. Hän ikäänkuin juopui tuon äänen suloisuudesta, siinä oli tavattoman hurmaava, kirkas, viivähtävä sointi. Ja hän oli varmaankin erittäin herkkä tälle inhimilliselle soitannolle, sillä joittenkin tavujen hivelevä keinunta sai hänen silmänsä kosteiksi.
— Ah! sanoi Angélique, keskeyttäen oman puheensa, — nämä paidathan ovat kohta kuivat.