— Kiitos, kiitos!
Siitäkö hän kiitti, että Félicien oli auttanut häntä ottamaan kiinni pesuvaatteita? Vai jostain muustako? Hän oli hävinnyt, portti sulkeutui.
Ja Félicien jäi yksin keskelle kenttää, säännöllisesti uudistuvien tuulenpuuskien puhaltaessa elähyttävinä selkeältä taivaalta. Piispankartanon jalavat huojuivat ja kohisivat kuin meren mainingit, tuomiokirkon pylväissä ja kattopengermissä viuhui ja ulvoi. Mutta hän ei kuullut muuta kuin pienen myssyn kevyen lepatuksen, joka oli solmittu nauhoistaan syreenin oksaan kuin valkoinen kukkakimppu, ja joka oli Angéliquen.
Joka kerta tästä päivästä lähtien, kun Angélique avasi ikkunansa, näki hän Félicienin alhaalla Mariantarhassa. Hän oli muka laittavinaan ikkunaa, hän vietti siellä kaiket päivät, mutta työ ei edistynyt minkään vertaa. Tuntikausiksi hän unohtui makaamaan pitkällään jonkun pensaan takana, tähystellen lehtien lomitse. Oli niin suloista saada hymyillä toisilleen aamuin ja illoin. Angélique oli onnellinen eikä pyytänyt enempää. Pyykinpesua ei ollut ennenkuin taas kolmen kuukauden perästä, siihen saakka puutarhan portti pysyisi sulettuna. Mutta saivathan he nähdä toisiaan joka päivä, ja sillä tavoin menisivät nuo kolme kuukautta niin pian! Ja oliko olemassa suurempaa onnea kuin elää tällä tavalla, päivän kuluessa ilta-katsetta odotellessa ja yön aamu-silmäystä vartoessa?
Heti heidän ensi kertaa kohdatessaan Angélique oli kertonut kaikki, tapansa, mieltymyksensä, sydämensä pienet salaisuudet. Mutta toinen ei ollut sanonut muuta kuin että hänen nimensä oli Félicien. Ehkä piti niin ollakin, että nainen antoi kaikkensa ja mies pysytteli tuntemattomuudessaan. Angélique ei tuntenut mitään malttamatonta uteliaisuutta, hän vain hymyili ajatellessaan sitä mikä tulisi varmasti tapahtumaan. Ja sitten, se mitä hän ei tiennyt, ei merkinnyt mitään. He näkivät toisensa, ja siihen yksin sisältyi kaikki. Hän ei tiennyt Félicienistä mitään, ja kuitenkin hän tunsi hänet niin täydelleen, että hän saattoi lukea hänen ajatuksensa hänen katseestaan. Hän oli tullut, Angélique oli hänet tuntenut, ja he rakastivat toisiaan.
Näin nauttivat he suloisin tuntein, omistaessaan toisensa etäältä. He tekivät löytöjä, jotka antoivat heille yhäti uutta ihastuksen aihetta. Angéliquella oli hoikat, ompelutyön kuihduttamat kädet, joita Félicien ihaili. Angélique taas oli ylpeä Félicienin jalkojen pienuudesta. Félicienissä oli kaikki miellyttävää, Angélique oli hänelle kiitollinen siitä, että hän oli kaunis. Hän tunsi riemuitsevaa iloa huomatessaan eräänä iltana, että hänen partansa oli hiukan vaaleampi kuin hänen hiuksensa, mikä antoi hänen hymyllensä erinomaisen sulouden. Félicien juopui humauksesta, kun hän eräänä aamuna Angéliquen kurottuessa kaiteen yli huomasi hänen hienolla kaulallaan ruskean pilkun. Heidän sydämensäkin paljastuivat toisilleen, he tekivät niistäkin löytöjä. Teeskentelemätön, ylväs liike, jolla Angélique avasi ikkunansa, ilmotti aivan varmaan, että tuolla pikku koruompelijalla oli kuningattaren sielu. Samaten tunsi Angélique, että Félicien oli hyvä, nähdessään kuinka kevyesti hänen jalkansa tallasi ruohikkoa. Näinä tuttavuutensa ensi hetkinä heitä ympäröi pelkkä ansioitten ja miellyttävien ominaisuuksien säteily. Jokaisella kohtauksella oli viehätyksensä. Heistä tuntui, etteivät he koskaan saisi kyllikseen tästä toistensa näkemisen onnesta. Pian kuitenkin alkoi Félicienissä näkyä kärsimättömyyden oireita. Hän ei enää maannut tunnittain pensaan juurella liikkumattomana onnensa täydellisyydessä. Heti kun Angélique ilmestyi kaiteeseensa nojaten, tuli hän levottomaksi, koettaen lähestyä häntä. Tästä Angélique viimein hiukan harmistui, sillä hän pelkäsi että heidät huomattaisiin. Syntyipä eräänä päivänä suoranainen sovun rikkoutuminen: Félicien oli tullut aivan muurin viereen, Angéliquen täytyi lähteä pois parvekkeelta. Tapaus oli järkyttävä. Félicien joutui pois suunniltaan, hänen kasvonilmeensä osotti niin sydämeenkäypää alistuvaisuutta ja pyyntöä, että Angélique antoi hänelle anteeksi seuraavana päivänä, tullen parvekkeelle tavalliseen aikaan. Mutta odotus ei enää Félicieniä tyydyttänyt, hän alkoi uudelleen. Nyt hän tuntui olevan yhtaikaa joka paikassa, täyttäen koko Mariantarhan kiihkeällä kaipuullaan. Hän astui esiin jokaisen puunrungon suojasta, hän ilmestyi näkyviin jokaisen sinivattupensaan takaa. Näytti kuin hänellä olisi ollut asuntonsa jossakin puun oksalla niillä seuduin, kuten jalavien sepelkyyhkysillä. Chevrotte oli hänellä tekosyynä, jonka vuoksi hän oleili siellä, istuen puron reunalla ikäänkuin seuraten pilvien lentoa sen kuvastimessa. Eräänä päivänä Angélique näki hänet seisomassa myllyn raunioilla jonkun hajonneen vajan harjahirrellä, onnellisena päästyään täten edes hiukan korkeammalle, kun ei hänellä surukseen ollut siipiä lentääkseen aina hänen olkapäälleen. Eräänä toisena päivänä Angélique oli vähällä huudahtaa, nähdessään hänet itseään ylempänä kahden kirkon ikkunan välissä kuorikappelien kattopengermällä. Kuinka hän oli voinut päästä tuolle parvekkeelle, jonka lukitun oven avain oli kirkonvartian huostassa? Ja kuinka hän toisen kerran näki hänet selvässä taivaan korkeudessa, päälaivan nojapylväitten ja tukimuurien sakarain keskellä? Sieltä ylhäältä hän katseli alas hänen huoneeseensa aivan kuin pääskyset, jotka lentelivät pikkutornien huipun ympärillä. Ei koskaan ollut Angéliquen mieleen juolahtanut, että hänen tarvitsisi piiloutua. Ja tästä lähtien hän sulkeutui huoneeseensa, ja hänet valtasi kasvava levottomuus tuntiessaan täten olevansa aina toisen anastamana, aina kahden. Jos hän kerran malttoi odottaa, niin miksi sitten hänen sydämensä löi niin kovasti, kuin täydellä voimalla kumisevat kirkonkellot suurina juhlina?
Kolme päivää Angélique pysytteli näyttäytymättä, Félicienin kasvavan rohkeuden pelottamana. Hän lupasi itselleen, ettei tahtoisi nähdä häntä enää koskaan, hän yllytti itseään halveksimaan häntä. Mutta Félicienin maltittomuus tarttui häneenkin, hän ei voinut pysyä yhdessä kohden, hän turvautui kaikkiin mahdollisiin tekosyihin saadakseen poistua kirjailu-kehyksensä äärestä. Kuultuaan että Gabet-muori oli vuoteen omana ja mitä suurimmassa puutteessa, meni hän käymään hänen luonaan joka aamu. Hän asui juuri Kultaseppäinkadun varrella, kolmannessa talossa. Angélique toi tullessaan lientä ja sokeria ja meni sitten ostamaan lääkkeitä Isonkadun apteekista. Eräänä päivänä palatessaan lääkepusseineen ja pulloineen hän hämmästyksekseen näki Félicienin sairaan vaimon vuoteen vieressä. Félicien punastui kovasti ja poistui kömpelösti. Seuraavana päivänä hänen ollessaan lähdössä Félicien ilmestyi jälleen, ja hän poistui hänen tieltään tyytymättömänä. Tahtoiko hän estää häntä käymästä köyhiensä luona? Hänelle oli juuri tullut tuollainen armeliaisuuden puuska, joka saattoi hänet antamaan kaikkensa, jaellen runsain käsin niille, joilla ei ollut mitään. Kärsimyksen ajatus sai hänen sydämensä uhkumaan sääliä. Hän juoksi sokean ja halvaantuneen Mascart-ukon luona Alakadulla, syöttäen hänelle omalla kädellään tuomansa velliannoksen; Chouteau-vanhusten, yhdeksänkymmen-vuotiaan parikunnan luona, jotka asuivat eräässä kellarissa Kunniakadun varrella, minne hän oli toimittanut vanhoja huonekaluja Hubertien ullakolta; ja vielä monien muiden, seudun kaikkien köyhien luona, joille hän salaa kuletti kaikkea mitä ajelehti hänen saatavillaan, onnellisena saadessaan saapua odottamatta ja nähdä heidän ihastuvan joistakin edellisen päivän jätteistä. Ja tästä lähtien hän kohtasi nyt joka paikassa Félicienin! Hän ei milloinkaan ollut nähnyt häntä niin usein, vaikka hän vartavasten oli varonut menemästä ikkunan ääreen, jotta ei näkisi häntä. Hänen mielensä tuli yhä levottomammaksi, hän uskoi olevansa kovasti suutuksissaan.
Mutta pahinta koko seikkailussa oli se, että armeliaisuuden harjotus kävi Angéliquelle pian toivottomaksi. Tuo poika turmeli sen ilon, mikä hänellä oli omista hyvistätöistään. Félicienillä oli ehkä ennen ollut toisia köyhiä, mutta ei näitä, sillä näitten luona hän ei ollut käynyt. Ja hän oli varmaan vakoillut häntä ja kulkenut hänen perässään, tullakseen tuntemaan ne ja riistääkseen ne häneltä tällä tavoin yhden toisensa jälkeen. Joka kerta kun hän nyt saapui Chouteau-vanhusten luokse pieni vasu ruokatavaraa mukanaan, oli pöydällä hopearahoja. Eräänä päivänä, kun hän juoksi viemään puolta frangia, jonka säästämiseen häneltä oli mennyt kokonainen viikko, Mascart-ukolle, joka lakkaamatta vaikeroi tupakan-puutettaan, tapasi hän hänet rikkaana, aurinkona loistavan kahdenkymmenen frangin rahan omistajana. Ja kun hän eräänä iltana pistäytyi Gabet-muorin luokse, pyysi tämä häntä käymään vaihtamassa setelirahaa pienemmäksi. Kuinka masentavaa oli todeta voimattomuutensa, kun toinen noin mukavasti saattoi tyhjentää kukkaronsa, eikä itsellä ollut ollenkaan rahaa! Olihan hän köyhiensä takia iloinen tästä odottamattomasta aarteesta, mutta hän ei enää tuntenut onnea antaessaan. Häntä suretti, että hän voi antaa niin vähän, kun toinen antoi niin paljon. Tuo taitamaton poika ei ymmärtänyt asiaa, ja luullen vallottavansa hänet heittäytyi liikuttavan anteliaaksi ja tuhosi siten hänen almunsa. Puhumattakaan siitä, että hänen täytyi kaikkien köyhien luona kuulla häntä ylisteltävän: niin erinomainen nuori mies, niin hyvä, niin lempeä, niin sivistynyt! He eivät puhuneet muusta kuin hänestä, he näyttelivät hänen lahjojaan kuin halveksiakseen hänen antimiansa. Vaikka hän oli vannonut unohtavansa, kyseli hän heiltä Félicienistä. Mitä hän oli antanut, mitä sanonut? Ja eikö hän ollut kaunis, ja lempeä ja vaatimaton? Ehkä rohkeni hän puhua hänestä? Oo, kyllä toki, hän puhui hänestä aina! Silloin Angélique täydellisesti inhosi häntä, sillä hänen kärsimänsä loukkaus tuntui viimein liian raskaalta.
Tällä tavoin eivät asiat voineet jatkua. Ja eräänä vienon hämäränä toukokuun iltana tuli ratkaisu. Se tapahtui Lemballeuse'n joukon luona, joka oli myllyn raunioissa asustava kerjäläisperhe. Siihen kuului vain naisia, vanha, kurttunaamainen äiti, Tiennette, hänen vanhin tyttärensä, kaksikymmenvuotias ihmisarka olento, ja kaksi pienempää sisarta, Rose ja Jeanne, joitten silmät jo katselivat julkeina punaisten tukkatupsujen alta. Kaikki neljä kulkivat kerjäämässä pitkin teitä ja maantien varsia, ja palasivat illalla, jalat uupumuksesta katkeamaisillaan. Kenkinä oli heillä jotkin vanhat rajat, joita sidenuoralla kuroen oli koetettu auttaa pysymään koossa. Ja juuri sinä iltana oli Tiennette, heitettyään aamulla kenkähylkynsä kivikkoon, palannut kotiin jalat haavoilla, nilkat verissä. Istuen asuntonsa oven edustalla Mariantarhan tuuheassa ruohikossa hän nyhti okaita jaloistaan, äidin ja pikkusiskojen voivotellessa hänen ympärillään.
Parahiksi saapui siihen silloin Angélique, pitäen piilossa esiliinansa alla leipää, joka hänellä oli tapana tuoda heille kerran viikossa. Hän oli pujahtanut sinne puutarhan pikku portista ja jättänyt sen sulkematta, aikoen juosta takaisin heti saman tien. Mutta nähdessään koko joukon itkemässä, hän pysähtyi.