— Mikä täällä on? Mitä on tapahtunut?
— Voi, neiti kulta! vaikeroi Lemballeuse-muori, katsokaa nyt millaiseksi tuo iso pöllöpää on laittanut itsensä! Huomenna hän ei saata kävellä, se on hukkapäivä… Kengät pitäisi olla.
Silmät kiiluen pörröisen harjan alta Rose ja Jeanne yltyivät nyyhkyttämään kahta kovemmin, kirkuen kimeästi:
— Kengät pitäisi olla, kengät pitäisi olla!
Tiennette oli puoleksi kohottanut laihaa, tummaa päätään. Sitten hän oli sanaakaan puhumatta raapaissut vielä uuden verinaarmun ihoonsa, kiukustuneena pitkälle tikulle, jota hän neulan avulla koetti kaivaa pois.
Liikutettuna Angélique antoi almunsa.
— Tässä on edes leipä.
— Oh, leipää, sanoi äiti, kyllähän sitäkin tarvitaan. Mutta ei hän leivällä kävellä saata. Ja Blignyssä on markkinat, joilta hän tuo joka vuosi enemmän kuin neljäkymmentä sou'ta… Voi hyvä Jumala kuitenkin! Mihinkä tässä joudutaan?
Sääli ja neuvottomuus tekivät Angéliquen mykäksi. Hänellä oli taskussaan kaiken kaikkiaan viisi sou'ta. Ja viidellä sou'lla ei juuri voinut saada kenkiä, ei edes käytetyitä. Joka kerta tämä rahanpuute teki hänet voimattomaksi. Ja tällä kertaa hän joutui vielä kokonaan pois suunniltaan, kun hän kääntäessään silmänsä näki Félicienin seisovan muutamien askelien päässä tihenevässä hämärässä. Hän oli varmaankin kuullut mistä oli kysymys, ehkä hän oli seisonut siinä kauankin. Hän ilmestyi aina tällä tavoin, Angéliquen tietämättä koskaan, mistä tai miten hän oli tullut.
— Hän antaa kengät, ajatteli Angélique.