— On paljon yksinkertaisempaa… On paljon yksinkertaisempaa…
Yhtäkkiä hän tyyntyi, istahti kivelle, nyöritti joutuin auki kenkänsä ja veti ne jalastaan, ja veti vielä sukatkin.
— Kas tässä! Niin yksinkertaista se on! Mitä hyödyttää nähdä turhaa vaivaa?
— Voi, kulta neiti, Jumala teidät palkitkoon! huudahti Lemballeuse-muori, tarkastellen kenkiä, jotka olivat melkein uudet. Minä ratkon ne päältä auki, niin kyllä ne mahtuvat… Tiennette, kiitä, senkin hölmö!
Tiennette tempasi Rosen ja Jeannen käsistä sukat, joita nämä halukkain silmin katselivat. Hän ei aukaissut suutaan.
Mutta silloin Angélique huomasi, että hänen jalkansa olivat paljaat ja että Félicien näki ne. Hän joutui kovasti hämilleen. Hän ei uskaltanut enää liikahtaa, sillä hän oli varma, että jos hän nousisi ylös, niin Félicien näkisi niitä vielä enemmän. Sitten hän säikähtyi, hänen ajatuksensa sekaantuivat, hän lähti juoksemaan. Hänen pienet jalkansa vilistivät ruohikossa heleän valkoisina. Yö oli yhä tummennut, Mariantarha oli kuin varjojärvi viereisten suurien puitten ja tuomiokirkon mustan kasan välissä. Ja pimeässä maanrajassa ei näkynyt muuta kuin kyyhkyn-valkoisten, kiireesti pakenevien pienten jalkojen vilahtelu.
Säikähdyksissään, peläten vettä, Angélique juoksi pitkin puron reunaa päästäkseen sillan virkaa toimittavan lankun luokse. Mutta Félicien oli oikaissut suoraan halki pensaikon. Hän, joka oli ollut niin kaino tähän saakka, oli Angéliquen valkoiset jalat nähdessään punastunut vielä enemmän kuin hän. Ja häntä ajoi polttava liekki, hän olisi tahtonut huutaa ilmi tulisen tunteensa, joka oli vallannut hänet kokonaan heti ensi päivästä nuoruuden tulvehtivalla voimalla. Mutta kun Angélique hipaisi häntä, ei hän voinut kuin kuiskaten sopertaa tunnustuksen, joka poltti hänen huuliaan:
— Minä rakastan teitä.
Angélique oli pysähtynyt hämmennyksissään. Hän katsoi hetkisen Félicieniä silmiin, seisoen aivan suorana. Suuttumus ja viha, minkä hän oli luullut olevan sydämessään, haihtui, suli tuskallisen suloiseen tunteeseen. Mitä oli Félicien sanonut, kun se vaikutti häneen noin mullistavasti? Félicien rakasti häntä, hän tiesi sen, ja nyt, kun hän kuuli tuon sanan kuiskattavan korvaansa, täyttyi hänen mielensä hämmästyksellä ja pelolla. Félicien oli rohkaistunut, tuo rikollinen armeliaisuus oli lähentänyt heidän sydämiään, hänen sydämensä oli avautunut, ja hän toisti:
—- Minä rakastan teitä.