Ja Angélique alkoi jälleen juosta, peläten rakastajaansa. Chevrotte ei enää pidättänyt häntä, hän syöksyi sen keskelle kuin takaa-ajettu kauris, hänen pienet valkoiset jalkansa juoksivat kivien keskellä, väristen veden kylmyydestä. Puutarhan portti sulkeutui, ja ne hävisivät.
VI.
Kaksi päivää tunsi Angélique kovia tunnonvaivoja. Heti kun hän pääsi yksin, itki hän, ikäänkuin olisi tehnyt rikoksen. Ja yhä uudelleen nousi pelottavan synkkänä kysymys: oliko hän tehnyt syntiä tuon nuoren miehen kanssa? Oliko hän kadotettu niinkuin Legendan huonot naiset, jotka suostuvat paholaisen houkutuksiin? Nuo hiljaa kuiskatut sanat: »Minä rakastan teitä», kaikuivat hänen korvissaan niin kovana pauhinana, että ne varmasti olivat jonkun näkymättömyyden syvyyksiin kätkeytyneen kauhean voiman lähettämiä. Mutta hän ei tietänyt, hän ei voinut tietää, hän oli kasvanut niin tietämättömänä ja erillään elämästä.
Oliko hän tehnyt syntiä tuon nuoren miehen kanssa? Ja hän koetti muistella tarkoin kaikkea mitä oli tapahtunut, hän punnitsi viattoman mielensä epäilyksiä. Mitä oli oikeastaan synti? Riittikö se, että nähtiin toisiaan, puhuteltiin toisiaan ja sitten valehdeltiin vanhemmille? Siinä ei voinut olla kaikki paha. Mutta minkätähden hän sitten tunsi tällaista ahdistusta? Minkätähden hän, jollei hän kerran ollut syyllinen, tunsi muuttuvansa toiseksi, uuden sielun liikkuvan sisässään? Ehkä se oli sittenkin synti, joka saattoi hänet tähän pimeään tuskaan, joka häntä ahdisti. Hänellä oli sydän täynnä hämäriä, epämääräisiä asioita, kokonainen sekasorto tulevia sanoja ja tekoja, joita hän kauhistui ennenkuin ymmärsikään. Tulvehtiva veri kuumensi hänen poskensa, hän kuuli jyrisevinä nuo kauheat sanat: »Minä rakastan teitä». Ja hän lakkasi ajattelemasta ja puhkesi nyyhkytyksiin, epäillen todellisuutta, peljäten vielä tapahtumatonta syntiä, sitä pahaa, jolla ei ollut nimeä eikä muotoa.
Suurimpana tuskana oli hänellä se, ettei hän ollut avannut sydäntään Hubertinelle. Jos hän olisi voinut kysyä häneltä, olisi tämä varmaan muutamalla sanalla ilmaissut hänelle salaisuuden. Sitten hänestä tuntui, että jos hän vain voisi puhua jollekin vaivastaan, niin se jo parantaisi hänet. Mutta salaisuus oli tullut liian suureksi, hän olisi kuollut häpeästä. Hän teeskenteli, oli olevinaan levollinen, vaikka hänen sisässään riehui myrsky. Kun häneltä kysyttiin, miksi hän oli niin hajamielinen, nosti hän hämmästyneenä silmänsä, vastaten ettei hän mitään ajatellut. Hän istui kehyksensä ääressä hyvin säntillisenä, liikutellen neulaa koneellisin käsin, silläaikaa kun hänen mieltään raasti yksi ainoa ajatus aamusta iltaan. Hän oli rakastettu! Ja entä hän, rakastiko hänkin vuorostaan? Tämä oli vielä hämärä kysymys, johon hänen tietämättömyytensä ei antanut vastausta. Hän toisti sitä niin että hän viimein meni aivan pyörälle, sanat kadottivat tavallisen merkityksensä, kaikki muuttui jonkinlaiseksi huumaavaksi pyörteeksi, joka vei hänet mukaansa. Ponnistaen tahtoaan hän pääsi jälleen tajuihinsa, selviytyi ympäristöönsä, käyttäen neulaa totutulla uutteruudellaan, vaikka mielensä uneksikin. Ehkä hän kantoi sisässään jonkun suuren sairauden itua. Eräänä iltana maata pannessaan hänellä oli vilunpuistatuksia. Hän luuli, ettei hän enää nousisi ylös. Hänen sydämensä takoi haljetakseen, hänen korvissaan kumisi kuin kellojen soitto. Rakastiko hän vai lähestyikö häntä kuolema? Ja hän hymyili tyynesti Hubertinelle, joka lankaansa vahatessaan levottomana häntä tarkasti.
Muuten Angélique oli tehnyt valan, ettei hän enää koskaan tahtoisi nähdä Félicieniä. Hän ei enää uskaltanut mennä Mariantarhan reheväruohoiselle kentälle, ei käynyt enää edes köyhiensä luona. Hän pelkäsi, että tapahtuisi jotain kauheaa, jos he vielä kerran joutuisivat silmä silmää vastaan. Hänen päätökseensä sisältyi sitäpaitsi katumuksen ajatus, hän tahtoi rangaista itseään synnistä, jonka hän oli saattanut tehdä. Joinakin aamuina hän oli niin ankara, että tuomitsi itsensä olemaan katsahtamatta ulos ikkunasta, jottei sattuisi näkemään Chevrotten rannalla sitä, jota hän pelkäsi. Ja jos hän lankesi kiusaukseen ja katsoi, eikä Félicieniä ollut siellä, niin pysyi hänen mielensä surullisena seuraavaan päivään asti.
Eräänä aamuna, kun Hubert oli laittamassa työkuntoon dalmatikaa, kutsui ovikellon helähdys hänet alas. Se oli varmaan joku, joka tuli liikeasioissa, luultavasti jotakin tilaamaan, sillä Hubertine ja Angélique kuulivat keskustelun ääntä portaille vievän oven kautta, joka oli jäänyt auki. Sitten he nostivat päänsä kummastuneina: askeleita nousi ylös, Hubert toi tilaajan sisälle, mitä ei muuten koskaan tapahtunut. Ja Angélique jäi hämmästyksestä liikkumattomaksi, tuntiessaan tulijan Félicieniksi. Hän oli puettu yksinkertaisesti, kuten käsityöläinen, jonka kädet ovat valkeat. Koska Angélique ei enää tullut hänen luokseen, tuli hän tänne, odotettuaan monta päivää turhaan tuskallisessa epävarmuudessa, sen katkeran ajatuksen vaivaamana, ettei Angélique häntä rakastanutkaan.
— Katsos, lapseni, tässä on jotain, mikä koskee sinua, selitti Hubert. Herra on tullut tilaamaan meiltä erään työn, joka on vähän erikoinen laatuaan. Ja jotta voisimme keskustella siitä rauhassa, pidin parempana kutsua hänet tänne… Olkaa hyvä ja näyttäkää piirustukset tyttärelleni.
Ei Hubertilla enempää kuin Hubertinelläkään ollut vähintäkään epäluuloa. He lähestyivät ainoastaan uteliaisuudesta, saadakseen nähdä. Mutta Félicien oli, samoin kuin Angéliquekin, liikutuksen kouristamana. Hänen kätensä vapisivat, kun hän kääri auki piirustusta; ja hänen täytyi puhua hitaasti, salatakseen levottomuuttaan.
— Se on hiippa monseigneurille… Niin, jotkut kaupungin naiset, jotka tahtovat antaa hänelle tällaisen lahjan, ovat jättäneet minun tehtäväkseni piirustaa kappaleet ja valvoa niitten valmistusta. Minä olen lasimaalaaja, mutta olen myöskin paljon harrastanut entisajan taidetta… Kuten näette, olen vain uudestaan muodostanut erään goottilaisen hiipan…