Kumartuessaan eteensä levitetyn suuren paperiarkin yli Angélique huudahti kevyesti:
— Oh, pyhä Agnes!
Siinä oli todellakin tuo kolmitoista-vuotias marttyyrineitsyt, alastomana, verhottuna ainoastaan hiuksiinsa, joitten peitosta ei näkynyt muuta kuin hänen pienet jalkansa ja pienet kätensä, sellaisena kuin hän seisoi patsaallaan eräällä tuomiokirkon ovella, ja varsinkin sellaisena kuin hän oli kirkon sisällä eräässä vanhassa puuveistoksessa, joka aikoinaan oli ollut maalattu, mutta nykyään vaaleankellertävä, iän kultaama kauttaaltaan. Hän täytti koko hiipan etusivun, pystyyn ojentuneena, taivaaseen kohoavana, kahden enkelin kannattamana; ja hänen alapuolellaan levisi hyvin kaukainen, hienosti häämöttävä maisema. Takasivu ja kärjet olivat koristetut kauniisti tyylitetyillä suikeilla lehtiornamenteilla.
— Nuo naiset, jatkoi Félicien, aikovat antaa lahjansa Ihmeen juhlaksi, ja minä olen luonnollisesti katsonut tarkotuksenmukaiseksi valita pyhän Agneksen…
— Ajatus on erinomainen, keskeytti Hubert.
Hubertine virkkoi vuorostaan:
— Monseigneur tulee olemaan hyvin liikutettu.
Ihmeen juhlakulkue, joka pantiin toimeen joka vuosi heinäkuun 28 päivänä, oli saanut alkunsa Hautecoeurin markiisin Jean V:n aikana, kiitokseksi siitä ihmeellisestä parantamisvoimasta, jonka Jumala oli suonut hänelle ja hänen suvulleen ja jonka kautta Beaumont pelastui rutosta. Tarina kertoi, että Hautecoeurien oli tästä ihmevoimasta kiittäminen pyhää Agnesta, jonka hartaita palvojia he olivat ja joka sentakia oli esirukouksillaan saanut sen aikaan. Ja siitä oli johtunut tapa tuoda vuosipäivänä pyhimyksen vanha kuva ulos kirkosta ja kulettaa sitä juhlasaatossa pitkin kaupungin katuja siinä hurskaassa uskossa että se yhäkin karkotti siitä loitolle kaiken pahan.
— Ihmeen juhlaksi, puhui viimein Angélique puoliääneen piirustusta katsellen, — mutta sehän on kahdenkymmenen päivän perästä, me emme mitenkään ehdi.
Hubertit pudistivat päätään. Sellainen työ kysyi todellakin ääretöntä huolta. Hubertine kääntyi kuitenkin Angéliqueen päin ja virkkoi: