— Minä voisin auttaa sinua, ottaisin osalleni ornamentit ja sinä saisit tehdäksesi vain itse kuvan.
Angélique tähysteli yhä levottomana pyhimystä. Ei, ei! Hän kieltäytyi. Olisi ollut kovin suloista suostua, mutta hän torjui luotaan sen halun. Hän olisi tehnyt hyvin pahoin, hän olisi joutunut osalliseksi petokseen; sillä aivan varmaan Félicien ei puhunut totta, hän tunsi selvästi ettei hän ollut köyhä, että tuo käsityöläisen puku oli vain valhe-asu. Ja tämä teeskennelty vaatimattomuus ja koko tuo juttu, jonka varjolla hän oli tunkeutunut hänen luokseen, saattoi hänet olemaan varuillaan, vaikka hän samalla oli sydämessään huvitettu ja onnellinen ja muutti hänet mielessään toiseksi, nähden hänet sinä kuninkaallisena prinssinä, mikä hän oli oleva, sillä hän oli ehdottoman varma unelmansa täydellisestä toteutumisesta.
— Ei, kertasi hän puoliääneen, me emme ehdi.
Ja hän jatkoi silmiään nostamatta, kuin itsekseen puhellen:
— Pyhimykseen ei voi käyttää läpiompelua eikä gipyyriä. Se olisi liian arvotonta… Siihen pitää olla varjostettua kultaa.
— Juuri niin, lausui Félicien, samaa kirjailutapaa minäkin ajattelin. Minä tiesin että neiti oli löytänyt sen salaisuuden… Sitä on vielä säilynyt sakaristossa melko kaunis palanen.
Hubert innostui.
— Niin, niin, se on viidenneltätoista vuosisadalta, sen on ommellut eräs minun esiäideistäni… Varjostettu kulta — ah, ei ollut olemassa mitään kauniimpaa työtä, herra. Mutta se oli liiaksi aikaavievää, se tuli liian kalliiksi, ja lisäksi se kysyi todellisia taiteilijoita. Kahteensataan vuoteen ei sellaista työtä ole enää tehty… Ja jos tyttäreni kieltäytyy, saatte luvan luopua koko ajatuksesta, sillä nykyään ei ole muita kuin hän, joka kykenisi sen suorittamaan. Minä en tiedä ketään muuta, jolla olisi siihen tarvittava silmän ja käden hienous.
Hubertine oli tullut kunnioittavaksi, heti kun tuli puhe varjostetusta kullasta. Hän lisäsi vakuutettuna:
— Kahdessakymmenessä päivässä se on todellakin mahdotonta… Siihen tarvitaan enkelin kärsivällisyys.