Mutta katsellessaan herkeämättä pyhimystä Angélique oli tehnyt löydön, joka täytti hänen sydämensä ylitsevuotavalla ilolla. Agnes oli hänen näköisensä. Piirustaessaan jäljennöstä vanhasta kuvapatsaasta Félicien oli varmasti ajatellut häntä. Ja ajatus, että hän täten oli aina läsnä, että Félicien näki hänet kaikkialla, heikensi hänen päätöstään kieltäytyä tehdystä tarjouksesta. Hän kohotti vihdoinkin katseensa ja näki Félicienin vapisevana, silmät kosteina, katse niin hartaan rukoilevaisena että hänen mielensä heltyi. Mutta siitä huolimatta, tuon viekkauden ja luonnollisen vaiston kehotuksesta, joka ilmenee nuorissa tytöissä, vaikka he olisivat kuinka tietämättömiä, hän ei tahtonut näyttää suostuvaisuuttaan.
— Se on mahdotonta, hän kertasi, ojentaen takaisin piirustuksen. En voisi tehdä sitä kenellekään.
Félicien teki todellisen epätoivon eleen. Angéliquen kieltäytyminen tarkotti häntä, hän luuli sen ymmärtävänsä. Hän aikoi lähteä, sanoen vielä Hubertille:
— Mitä maksuun tulee, niin mitä te vain olisitte tahtoneet… Nuo naiset suostuisivat maksamaan aina kaksituhatta frangia…
Oli totta, että Hubertit eivät olleet ahneita. Ja kuitenkin tuo suuri summa liikutti heitä. Mies katsahti vaimoonsa. Kyllä olisi harmillista, jos pitäisi päästää sivu niin edullinen tilaus!
— Kaksituhatta frangia, toisti Angélique vienolla äänellään, kaksituhatta frangia, herra…
Ja hän, jolle raha ei merkinnyt mitään, pidätti hymyään, pientä ärsyttävää hymyä, joka hiukan nipisti hänen suupieliään. Hänestä tuntui hupaiselta, ettei hän näyttänyt suostuvan saadakseen nähdä Félicieniä ja että tämä sai hänestä väärän käsityksen.
— Oh, kaksituhatta frangia, minä suostun… En tekisi sitä kenellekään, mutta kun on kerran päätetty maksaa… Jos niikseen on, niin minä valvon vaikka yötkin.
Silloin Hubert ja Hubertine vuorostaan tahtoivat kieltäytyä, peläten että hän rasittaisi itseään liiaksi.
— Ei, ei, vastusti Angélique, eihän sovi viskata rahaa luotaan…
Luottakaa minuun. Hiippanne on oleva valmis Ihmeen juhlan aattona.