Félicien jätti piirustuksen ja poistui sydän mustana, saamatta rohkeutta ryhtyä uusiin selityksiin voidakseen viipyä kauemmin. Angélique ei varmaankaan rakastanut häntä, hän ei ollut häntä tuntevinaankaan ja kohteli häntä kuin tavallista liiketuttavaa, jonka raha vain on ottamisen arvoista. Aluksi hän kiihdyksissään syytti Angéliquea, että hän oli halpamielinen. No, mitäpä siitä! Juttu oli nyt lopussa, hän ei ajattelisi häntä sen enempää. Mutta sitten, kun hän kuitenkin yhä ajatteli, antoi hän hänelle lopulta anteeksi: hänhän eli työllään, eikö hänen ollut ansaittava leipänsä? Kahden päivän perästä hän tuli kovin onnettomaksi, hän alkoi jälleen kuleksia ympäriinsä, tuntien itsensä sairaaksi, kun ei saanut nähdä Angéliquea. Tämä ei käynyt enää ulkona, eikä häntä näkynyt edes ikkunoissa. Ja hänen täytyi sanoa itselleen, että jollei Angélique rakastanutkaan häntä, jos hän rakastikin vain rahaa, niin hän puolestaan rakasti häntä päivä päivältä yhä enemmän, niinkuin kaksikymmenvuotias rakastaa, järjettömästi, sydämen oikun mukaan, vain itse rakastamisen tuottaman ilon ja tuskan vuoksi. Eräänä iltana hän oli hänet nähnyt, ja muuta ei tarvittu: nyt se oli vain hän ainoa eikä kukaan muu. Olipa hän millainen tahansa, häijy taikka hyvä, ruma tahi kaunis, köyhä tahi rikas, niin hän kuolisi, jollei hän saisi häntä. Kolmantena päivänä hänen tuskansa kasvoi niin suureksi, että hän unohtamis-valastaan huolimatta lähti jälleen Hubertien luokse.

Hän soitti, ja ovella otti hänet jälleen vastaan Hubert, joka hänen selitystensä epämääräisyyden vuoksi katsoi parhaaksi tuoda hänet taaskin työhuoneeseen.

— Tyttöseni, herra haluaa selittää sinulle jotakin, jota minä en oikein hyvin ymmärrä.

Silloin Félicien sopersi:

— Jos ei se liiaksi häiritse neitiä, niin minä mielelläni ottaisin vähän selvää… Ne naiset pyysivät minua mieskohtaisesti seuraamaan työn valmistusta… Vain siinä tapauksessa, etten minä ole vaivaksi…

— Oh, minulle ei ole mikään vaivaksi, hyvä herra. Minä voin työskennellä yhtä hyvin vieraittenkin läsnäollessa… Piirustus on teidän laatimanne, onhan luonnollista, että te tahdotte seurata työn suoritusta.

Neuvottomuudessaan Félicien ei olisi uskaltanut istuutuakaan, jollei Hubertine olisi kehottanut häntä, hymyillen vakavaa hymyään tälle hyvälle liiketuttavalle. Hän ryhtyi heti jälleen työhön, kumartuen kehyksen yli, missä hän parhaallaan kirjaili gipyyriompelulla hiipan takasivun goottilaisia koristeita. Hubert taas omalla puolellaan oli ottanut seinältä naulasta valmiin, liimatun lipun, joka oli kaksi päivää riippunut siinä kuivamassa ja jonka hän nyt aikoi irrottaa kehyksestä. Ei kukaan puhunut enää mitään, kaikki kolme koruompelijaa tekivät työtään ikäänkuin ei ketään olisi ollut läsnä.

Ja tämän syvän rauhan ympäröimänä nuori mies hiukan tyyntyi. Kello löi kolme, tuomiokirkon varjo jo piteni, hieno hämärä astui huoneeseen suuresta, avoimesta ikkunasta. Oli hämyinen hetki, joka tuossa jättiläisen jalkojen juuressa kyyhöttävässä pikku talossa tuli jo puolelta päivin, vilpoisana ja virkistävänä. Tuomiokirkosta kuului kengänkantojen kevyt kopina kivilattiaa vastaan, kun kasvatuslaitoksen tyttöjä vietiin ripitettäväksi. Työhuoneen vanhat työkalut, vanhat seinät, kaikki mitä siinä oli iänikuista ja muuttumatonta, tuntuivat nukkuvan vuosisataista unta; ja niistäkin henki viileyttä ja rauhaa. Suuri, tasainen ja puhdas neliskulmainen valoläikkä lankesi ompelukehykselle, jonka yli koruompelijat olivat kumartuneina, kellertävän kullanhohteen heijastuessa heidän hienopiirteisille kasvoilleen.

— Neiti, minä tahdoin sanoa teille, alkoi Félicien hämillään, tuntien että hänen oli jollakin perusteltava tuloaan, — tahdoin sanoa teille, että hiuksiin tuntui minusta kulta sopivammalta kuin silkki.

Angélique oli nostanut päänsä. Hänen nauravat silmänsä merkitsivät selvästi, että Félicien olisi hyvin voinut säästää itseltään vaivat, jollei hänellä ollut muuta huomautusta tehtävänä. Ja hän kumartui jälleen työhönsä, vastaten hienosti pilkallisella äänensävyllä: