— Epäilemättä.
Félicien oli ollut hyvin typerä. Hän huomasi vasta nyt, että Angélique juuri parhaallaan ompeli hiuksia. Hänen edessään oli Félicienin tekemä piirustus, mutta vesivärillä siveltynä ja kullalla tehostettuna, vienotuntuisena kuin jossakin rukouskirjassa haalistunut vanha miniatyyri. Ja hän jäljensi tätä kuvaa suurennuslasilla maalaavan taiteilijan kärsivällisyydellä: ja taidolla. Piirrettyään sen jotensakin paksuilla viivoilla tiukkaan pingotetulle, lujalla vaatteella vahvistetulle valkoiselle satiinille, oli hän sen sitten peittänyt oikealta vasemmalle juoksevilla kultalangoilla, kiinnittäen ne ainoastaan kummastakin päästä, joten ne irrallaan soljuen koskettivat toisiaan pitkin pituuttaan. Käyttäen näitä lankoja ikäänkuin kuteina hän sitten siirsi niitä neulallaan syrjään löytääkseen alla olevan piirustuksen, ja tätä piirustusta seuraten ompeli kultalangat kiinni poikittain niitten yli kulkevilla silkkirihmapistoilla, sovittaen nämä mallin värituntujen mukaan. Varjokohdissa kulta tuli kokonaan silkin peittoon, puolivarjoissa silkkipistot harvenivat harvenemistaan, ja valopaikat muodosti pelkkä paljaaksi jätetty kulta. Se oli varjostettua kultaa, kultapohja, jolle neula loi silkkiset varjovivahdukset. Se oli kuin taulu, jonka värit hehkuivat sulina, pyhän loisteen, salaperäisen ihanuuden altapäin kuumentamina.
— Ah, sanoi äkkiä Hubert, joka oli alkanut päästää lippua kehyksestä ja keri piukotusnuoraa sormiensa ympärille, — koruompelijan mestarinäyte oli ennenmuinoin ommeltava varjostetulla kullalla… Hänen oli tehtävä, niin luetaan asetuksissa, »yksinäinen kuva, joka on varjostetusta kullasta, puoli kolmannesta korkea…» Sinut olisi hyväksytty, Angélique.
Jälleen vallitsi hiljaisuus. Hiuksiin nähden Angélique oli poikennut säännöstä, hänelle oli johtunut mieleen sama ajatus kuin Félicienille, nimittäin olla käyttämättä silkkiä ja peittää sensijaan kulta kullalla. Ja hän laittoi valmiiksi kymmenen erivivahteista säiettä läpiompelukultaa, raukenevan hiiloksen tummanpunaisesta kullasta aina syksyisen metsän kalpeaan kultaan saakka. Agnes tuli siten kaulasta nilkkoihin asti verhotuksi laineina läikkyviin kultahiuksiin. Hiuslaine lähti päälaelta, peitti lanteet tiheänä vaippana, kääntyi sitten olkapäitten ylitse etupuolelle kahtena aaltona, jotka yhtyivät leuan alla ja juoksivat aina jalkoihin asti. Ihmeellinen, tarumainen tukka suunnattoman suurin kiharoin, alastomuuden puhtautta tuoksuva, elävä, lahea vaippa.
Sinä päivänä Félicien ei osannut muuta kuin katsella Angéliquea tämän ommellessa kiharoita jakaantuvilla pistoilla niitten kaarevien kiemurain mukaan. Eikä hän väsynyt näkemään hiusten kasvavan säihkyvinä esiin hänen neulansa alta. Niitten valtava runsaus, niitten yhtäkkiä esiinpurkautuva läikyntä täytti hänet omituisella levottomuudella. Hubertine, joka ompeli päärmepaljetteja, peittäen kunkin langan käherällä nukalla, kääntyi silloin tällöin ja kietoi hänet tyveneen katseeseensa, kun hänen oli heitettävä jokin huonosti tehty paljetti jätevasuun. Hubert oli ottanut pois kehyksen sivulistat, ratkoakseen irti tukeilta lipun, jonka hän nyt taittoi kokoon huolellisesti. Ja Félicien, jonka äänettömyys saattoi yhä enemmän hämilleen, ymmärsi viimein, että hän tekisi viisaimmin lähtiessään pois, koska hän ei voinut johdattaa mieleensä ainoatakaan niistä huomautuksista, joita oli tänne tullessaan aikonut tehdä.
Hän nousi ylös ja sopersi:
— Minä tulen vielä toiste… Olen niin vaillinaisesti jäljentänyt tuon hienon pään piirteet, että minun ehkä tarvitsee antaa teille joitakin täydentäviä ohjeita.
Angélique katsoi häneen levollisesti suurilla, tummilla silmillään.
— Ei, ei suinkaan… Mutta tulkaa vain, jos olette huolissanne työn suorituksesta.
Félicien lähti, onnellisena saamastaan luvasta, masentuneena kohtelun kylmyydestä. Angélique ei häntä rakastanut, eikä tulisi koskaan rakastamaan, se oli selvää. Mitä tämä siis häntä hyödytti? Ja seuraavana päivänä ja vielä sitäkin seuraavina hän sentään tuli tähän Kultaseppäinkadun varrella olevaan vilpoisaan taloon. Ne hetket, jotka hän vietti poissa sieltä, olivat inhottavia, sisällinen kamppailu raateli häntä ja epätietoisuus kidutti häntä. Ainoastaan Angéliquen vieressä hän rauhottui, vaikkapa tämä ei hänestä välittänytkään. Hänen pelkkä läsnäolonsa viihdytti ja korvasi kaikki. Joka aamu hän saapui, puheli työstä ja istuutui kehyksen ääreen ikäänkuin hänen läsnäolonsa olisi ollut tarpeen. Ja hänelle oli nautinto katsoa Angéliquen hienopiirteistä, vaalean hiuskehän ympäröimää liikkumatonta profiilia ja seurata hänen pienten, notkeitten käsiensä vikkeliä liikkeitä pitkien säikeitten keskellä. Angélique oli hyvin luonnollinen, hän kohteli häntä nyt kuin toveria. Kuitenkin Félicien tunsi aina, että heidän välillään oli jotakin, mistä Angélique ei puhunut ja mikä täytti hänen sydämensä ahdistuksella. Angélique kohotti toisinaan päätänsä pilkallinen ilme kasvoillaan, kärsimätön ja kysyvä katse silmissään. Mutta nähdessään Félicienin säikähtyvän, tuli hän jälleen hyvin välinpitämättömäksi.