Mutta Félicien oli keksinyt keinon, jolla hän sai hänet innostumaan ja jota hän ei suinkaan jättänyt käyttämättä. Hän puhui hänelle hänen taiteestaan, vanhoista koruompelun mestariteoksista, joita hän oli nähnyt tuomiokirkon aarrevarastoissa säilytettyinä tai vanhoihin kirjohin kaiverrettuina: komeista kaavuista, kuten Kaarle Suuren kaavusta, jossa oli punaisella silkkipohjalla suuria kotkia levitetyin siivin, ja Sionin kaavusta, jota koristaa kokonainen kansasto pyhiä henkilöitä; keisarillisesta dalmatikasta, jota pidetään kauneimpana vaatekappaleena mitä tunnetaan ja jossa on kuvattuna Kristuksen kunnia maan päällä sekä taivaassa, kirkastaminen ja viimeinen tuomio, joitten lukuisat henkilökuvat on ommeltu varjostetulla silkillä, kullalla ja hopealla; myöskin Jessen puusta, kultakirjaisesta silkkiompelusta, joka näyttää olevan otettu jostakin viidennentoista vuosisadan kirkonikkunasta ja jossa on alhaalla Abraham ja sitten David, Salomon, Neitsyt Maria ja ylimpänä Jeesus; ja ihmeen ihanista messupaidoista, kuten siitä yksinkertaisuudessaan suurenmoisesta, jossa on Kristus ristillä vertavuotavana, punaisia silkkitäpliä kultakankaalla, ja hänen jalkainsa juurella Neitsyt pyhän Johanneksen tukemana, ja vihdoin Naintrén messupaidasta, jossa nähdään Maria majesteetillisena istumassa, kengät jalassa, alastonta Jeesus-lasta helmassaan pidellen. Ja vielä monta, monta muuta ihmettä, jotka herättävät kunnioitusta korkealla iällään ja joiden rikkaudessa ja loistossa on sellaista uskoa ja yksinkertaista hartautta, jota meidän päivinämme ei enää tavata, kulki ohi, tuoden mukanaan menneitten aikojen pyhättöjen suitsutuksen tuoksua ja vaalenneen kullan salaperäistä hohdetta.
— Ah, huokasi Angélique, — kaikki tuo kauneus on nyt mennyttä. Ei voi enää erottaa edes värejä.
Ja silmät loistaen hän keskeytti työnsä, kun Félicien kertoi hänelle entisaikojen suurista koruompelijoista, Simonne de Gaules'ista ja Colin Jolye'sta, joitten nimet ovat säilyneet kautta aikojen. Sitten, alkaessaan taas käyttää neulaansa, hän jäi kuin kirkastetuksi, taiteilija-innostuksen säteillessä hänen kasvoillaan. Félicienin mielestä hän ei milloinkaan näyttänyt kauniimmalta. Hän oli niin intoa hehkuva, niin neitseellinen, hänen olentonsa paloi kuin kirkas liekki keskellä kullan ja silkin loistetta, kun hän väsymättömällä uutteruudella teki tarkkaa työtään, pannen koko sielunsa pieniin, hienoihin pistoihin. Félicien herkesi puhumasta ja katseli häntä kunnes Angélique äänettömyyden havahduttamana huomasi, minkä kiihkoisan innon Félicien oli hänessä nostattanut. Hän joutui siitä hämilleen kuin jostakin luvattomasta teosta ja pakottautui jälleen tyvenen välinpitämättömäksi, puhuen harmistuneella äänellä:
—- No, kas niin! Nyt nuo langat ovat taas sekaisin!… Älkää te koskeko niihin, äiti!
Hubertine, joka ei ollut niihin lainkaan kajonnut, hymyili levollisesti. Nuoren miehen tiheät käynnit olivat häntä alussa huolestuttaneet, hän oli keskustellut siitä eräänä iltana Hubertin kanssa maata mennessään. Mutta poika oli heistä varsin miellyttävä ja käyttäytyi hyvin siivosti. Mitä syytä heillä olisi ollut ruveta estämään näitä kohtauksia, joista saattoi koitua Angéliquen onni? Hän antoi siis asiain mennä menoaan, valvoen niitä viisaalla katseellaan. Muuten oli hän itsekin näinä viime viikkoina ollut liikutetulla mielellä miehensä toivottoman hellyyden johdosta. Tämä oli juuri se kuukausi, jolloin he olivat menettäneet lapsensa, ja tämä aika toi heille joka vuosi takaisin saman surun ja saman toiveen. Hubert palvoi vapisten vaimoaan, toivoen palavalla halulla, että voisi vihdoinkin uskoa saaneensa anteeksi. Hubertine oli hellä ja surullinen, täynnä rajatonta antaumusta, sydän toivottomana kohtalon taipumattomuudesta. He eivät puhuneet siitä kumpikaan, he eivät vaihtaneet ainoatakaan suudelmaa enemmän ihmisten nähden, mutta tuo yltyvä rakkaus huokui heidän huoneensa hiljaisuudesta, se ilmeni heidän olennostaan pienimmissäkin eleissä, siinä tavassa millä heidän katseensa kohtasivat, viivähtäen hetkisen toinen toisessaan.
Kului viikko, hiipan valmistuminen edistyi. Nuo jokapäiväiset kohtaukset olivat muodostuneet tuttavallisen kodikkaiksi.
— Otsa hyvin korkea, niinhän? Ilman merkkiäkään kulmakarvoista?
— Niin, hyvin korkea, eikä minkäänlaista varjoa, kuten sen aikuisissa miniatyyreissä.
— Ojentakaa minulle valkoista silkkiä.
— Odottakaa, minä pujotan silmään.