Félicien auttoi häntä. Oli niin viihdyttävää näin kahden työskennellä. Se toi heidät arkipäiväiseen todellisuuteen. Vaikka ei lausuttu sanaakaan rakkaudesta, vaikka heidän sormensa eivät koskaan edes hipaisseet toisiaan tahallisesti, niin side lujittui kuitenkin joka hetki.
— Isä, mitä sinä oikein teet? Sinuahan ei enää huomaahan.
Hän kääntyi ja näki Hubertin panemassa kultalankaa puikkoon, hellä katse vaimoonsa suunnattuna.
— Minä annan kultaa äidille.
Ja tavasta, millä hän antoi puikon vaimolleen, vaimon mykästä kiitoksesta ja Hubertin häntä kohtaan osottamasta herkeämättömästä huomaavaisuudesta huokui lämmin, hyväilevä tuulahdus, joka kietoutui Angéliquen ja Félicienin ympäri heidän istuessaan jälleen kehyksen yli kumartuneina. Ja entisaikojen rauhan täyttämä työhuonekin vanhanaikaisine sisustuksineen, vanhoine työkaluineen vaikutti sekin osaltaan. Se tuntui olevan niin kaukana ulkomaailmasta, ikäänkuin siirtyneenä unten seutuihin, hyvien sielujen maahan, missä taru ja ihme ovat hallitsijoina ja missä ilot puhkeavat elämään vaivattomasti kuin kukkaset.
Viiden päivän perästä oli hiipan oltava valmiina. Ja kun Angélique näki varmasti ehtivänsä suorittaa työn loppuun määräajaksi, vieläpä päivää ennen, ja huoahti helpotuksesta, hämmästyi hän huomatessaan Félicienin niin lähellä itseään, kehykseen nojautuneena. Olivatko he siis toveruksia? Hän ei torjunut enää luotaan sitä mikä hänessä oli puoleensavetävää, hän ei hymyillyt enää ilkamoiden sille mitä Félicien mielessään kätki ja minkä hän arvasi. Mitä tuossa levottomassa odotuksessa oikein oli, joka oli tuudittanut hänet uneen? Ja taas palasi tuo alinomainen kysymys, kysymys, jonka hän teki itselleen joka ilta maata mennessään: rakastiko hän Félicieniä? Tuntikausia hän suuren vuoteensa pohjassa käänteli noita sanoja, koettaen löytää niitten oikeaa merkitystä, mikä pysyi häneltä salassa. Ja tänä yönä hän tunsi yhtäkkiä sydänensä aukeavan, hän purskahti itkemään, painaen kasvonsa tyynyyn, jottei hänen nyyhkytyksensä kuuluisi. Hän rakasti, hän rakasti häntä ihan kuollakseen. Miksi? Miten? Hän ei sitä tiennyt, hän ei tulisi sitä koskaan tietämään; mutta hän rakasti häntä, koko hänen olemuksensa sitä huusi. Valkeus oli tullut, rakkaus kirkastui kuin auringonpaiste. Hän itki kauan, mieli sekavana ja samalla sanomattoman onnellisena. Hän katui jälleen, ettei ollut avannut sydäntään Hubertinelle. Hänen salaisuutensa ahdisti häntä, hän vannoi juhlallisesti, että hän kävisi Félicieniä kohtaan kylmäksi kuin jää, että kärsisi vaikka mitä ennenkuin antaisi Félicienin huomata hänen rakkauttaan. Tuo sanattomuuteen tuomittu rakkaus oli oleva hänelle rangaistuksena, koettelemuksena, mikä hyvittäisi hänen rikoksensa. Hän kärsi siitä tuskaa, joka oli samalla suloista, hän ajatteli Legendan marttyyrejä, hänestä tuntui että hän oli heidän sisarensa ruoskiessaan täten itseään ja että Agnes, hänen suojeluspyhimyksensä, katsoi häneen surullisin ja lempein silmin.
Seuraavana päivänä Angélique valmisti hiipan. Hän oli ommellut hienon hienoilla jaetuilla silkkilangoilla pyhimyksen pienet kädet ja jalat, ainoat ruumiinosat, joitten verhoton valkeus pisti esiin hiusten ruhtinaallisesta kultakudoksesta. Hän viimeisteli kasvoja, jotka olivat hienot kuin liljankukka ja joissa kulta kuulsi kuin suonissa virtaava veri silkkisen ihon alta. Ja nämä auringonhohtoiset kasvot kohosivat sileän sinistä taivaanrantaa vasten kahden enkelin kannattamana.
Kun Félicien saapui, pääsi häneltä ihastuksen huudahdus:
— Oi, hän on teidän näköisenne!
Se oli tahdoton tunnustus, hän myönsi sillä sen yhdennäköisyyden, minkä hän oli pannut piirustukseensa. Hän käsitti sen ja punastui kovasti.