— Se on totta, tyttöseni, hänellä on sinun kauniit silmäsi, sanoi
Hubert, joka myös oli lähestynyt.
Hubertine tyytyi hymyilemään, sillä hän oli tehnyt tuon havainnon jo aikoja sitten. Ja hän näytti hämmästyvän, vieläpä tulevan pahoilleen, kun kuuli Angéliquen vastaavan samanlaisella äänellä kuin ennen pahankurisina hetkinään:
— Kauniit silmäni! Tehkää nyt vielä pilkkaa minusta!… Minä olen ruma, kyllähän sen hyvin tiedän.
Sitten hän nousi ylös, ravisteli ja jatkoi, näytellen omaksumaansa ahneen ja tunteettoman tytön osaa:
— Oh, vihdoinkin se on päätöksessä!… Kyllä siinä olikin tarpeeksi, on kuin taakka olisi pudonnut hartioiltani!… Sen sanon, että toista kertaa en ottaisi sitä tehdäkseni samasta maksusta.
Félicien kuunteli tyrmistyneenä. Mitä? Yhäkö raha! Ja hän oli jo tuokion näyttänyt niin kiintyneeltä, niin innostuneelta taiteeseensa! Oliko hän siis erehtynyt, kun hän jälleen huomasi hänen ajattelevan yksinomaan raha-ansiota ja olevan muuten niin kerrassaan väliäpitämätön työstään, että iloitsi kun se oli valmis eikä hänen tarvinnut enää sitä nähdä? Hän oli useita päiviä toivottomana koettanut etsiä jotakin tekosyytä, jonka nojalla hän voisi jatkaa käyntejään. Ja Angélique ei rakastanut häntä, eikä tulisi koskaan rakastamaan! Hänen sydäntään kouristi niin suuri tuska, että hänen silmänsä vaalenivat.
— Neiti, te kai arvatenkin panette kokoon hiipan?
— Ei, äiti tekee sen paljoa paremmin… Minä olen erinomaisen tyytyväinen, kun ei minun tarvitse enää kajota siihen.
— Ettekö siis rakasta työtänne?
— Minäkö!… Minä en rakasta mitään.