Hubertinen täytyi ankarana käskeä häntä vaikenemaan.
Ja hän pyysi Félicieniä antamaan anteeksi tuolle hermostuneelle lapselle ja lupasi hänelle, että huomenna hyvissä ajoin hän saisi hiipan haltuunsa. Se oli lähtökehotus, mutta Félicien ei poistunut, vaan jäi katselemaan vanhaa, varjoisaa ja rauhallista työhuonetta ikäänkuin paratiisia, josta hänet ajettiin pois. Hän oli nauttinut siellä niin suloisten hetkien harhakuvista, hän tunsi niin tuskallisesti, että hänen sydämensä jäisi tänne irtireväistynä! Ja pahimmin häntä kidutti se, ettei hän voinut tehdä selvitystä, vaan että hänen täytyi viedä mukanaan tämä kauhea epävarmuus. Viimein hänen täytyi lähteä. Ovi oli tuskin ehtinyt sulkeutua, kun Hubert kysyi:
— Mikä sinulla on, lapsi? Oletko sinä kipeä?
— Oh, en! Tuo poika minua vain ikävystytti, Minä en tahdo enää nähdä häntä.
Ja Hubertine päätti silloin:
— Hyvä, sinun ei tarvitse nähdä häntä enää. Mutta mikään ei kuitenkaan estä olemasta kohtelias.
Angélique sanoi jonkun tekosyyn ja meni kiireesti huoneeseensa. Siellä hän purskahti itkuun. Oi, kuinka hän oli onnellinen ja kuinka hän kärsi! Hänen poloinen rakas lemmittynsä, kuinka murheisena hänen oli täytynyt lähteä! Mutta hän oli vannonut pyhimysten edessä, että hän rakastaisi häntä kuolemaan asti eikä hänen rakastettunsa koskaan saisi sitä tietää.
VII.
Saman päivän iltana heti pöydästä noustua Angélique valitti kovaa pahoinvointia ja nousi huoneeseensa. Hänen aamulliset mielenliikutuksensa ja taistelu itseään vastaan olivat näännyttäneet hänet. Hän pani heti maata ja puhkesi jälleen itkemään, haudaten päänsä lakanan alle, haluten epätoivoisena hävitä pois, lakata olemasta.
Hetket vierivät, ja tuli yö, lämmin heinäkuun yö, jonka painostava tyyneys huokui huoneeseen selkiselälleen jätetystä ikkunasta. Musta taivas oli sirotettu täyteen tähtiä. Kello lienee ollut noin yksitoista. Kuu ei noussut ennenkuin puolenyön tienoissa; se oli viimeisellä neljänneksellään ja jo kapeaksi vähenemässä.