Ja pimeässä huoneessa Angélique itki yhä ehtymättömiä kyyneliä, kun ovelta kuuluva risahdus sai hänet nostamaan päänsä.
Ensin oli hiljaista, sitten vieno ääni mainitsi hellästi hänen nimeään.
— Angélique… Angélique, kultaseni…
Hän oli tuntenut Hubertinen äänen. Tämä oli varmaankin asettuessaan levolle miehensä kanssa kuullut kaukaista nyyhkytystä ja noussut levottomana, puoleksi riisuutuneena katsomaan.
— Angélique, oletko sairas?
Nuori tyttö pidätti hengitystään eikä vastannut. Hän ei tuntenut muuta kuin rajatonta yksinäisyyden kaipuuta, se oli hänelle ainoa lievitys. Lohdutus tai hyväily, vaikkapa itse hänen äidiltäänkin, olisi lisännyt hänen tuskaansa. Hän näki mielikuvituksessaan äidin seisovan oven takana, ja vienosta hankauksesta lattiakivellä hän arvasi hänen olevan avojaloin. Pari minuuttia kului, ja hän tunsi äitinsä yhä seisovan kumartuneena korva ovea vasten, kauniilla käsivarsillaan kietoen kokoon löysinä riippuvia vaatteitaan.
Kun ei Hubertine enää kuullut hiiskahdustakaan, ei hän uskaltanut kutsua uudestaan. Hän oli kyllä varma siitä, että hän oli kuullut vaikeroimista; mutta jos lapsi oli nukahtanut itkuunsa, niin mitä syytä oli häntä herättää? Hän odotti kuitenkin vielä hetkisen; sillä huolet, jotka hänen tyttärensä salasi häneltä, saattoivat hänet levottomaksi. Hän aavisti hämärästi niiden laadun, ollen itsekin syvien hellyyden tunteitten vallassa. Ja hän päätti palata takaisin samoin kuin oli tullutkin. Hän laskeutui alas portaita, joitten jokainen käänne oli hänelle tuttu, synnyttämättä pimeässä talossa muuta ääntä kuin paljaitten jalkojensa keveän sipsutuksen.
Silloin Angélique vuorostaan kuunteli, istuallaan keskellä sänkyä. Hiljaisuus oli niin täydellinen, että hän erotti Hubertinen kantapäiden keveän painalluksen jokaista porrasaskelta vastaan. Makuuhuoneen ovi alhaalla avautui ja sulkeutui. Sitten hän erotti hillittyä puhetta, hellää ja huolestunutta kuiskailua, joka varmaankin koski häntä ja häneen liittyviä pelkoja ja toivomuksia. Eikä keskustelu lakannut vielä sittenkään kun he jo nähtävästi olivat asettuneet levolle, sammutettuaan valon. Milloinkaan eivät vanhan talon öiset äänet olleet tällä tavoin tunkeutuneet hänen korviinsa. Tavallisesti hän nukkui nuoren ihmisen sikeätä unta, kuulematta edes huonekalujen paukahduksia. Mutta kun nyt tuo liekehtivä tunne, jota hän oli koettanut kukistaa, riisti häneltä unen, tuntui hänestä kuin koko talo rakastaisi ja vaikeroisi. Eivätkö Hubertitkin koettaneet tukahduttaa toivottoman, hukkaan menneen, hedelmättömän rakkautensa kyyneleitä? Hän ei tiennyt mitään, hänellä oli vain tunne siitä, että lämpöisessä yössä hänen alapuolellaan valvoi kahden aviopuolison suuri rakkaus ja suuri murhe ikuisesti nuoren morsiusyön pitkässä ja puhtaassa syleilyssä.
Ja istuessaan täten vanhan talon nyyhkytyksiä ja huokauksia kuunnellen, ei Angélique jaksanut pidättäytyä, vaan hänen kyyneleensä virtasivat herkeämättä; mutta nyt ne juoksivat hiljaa, kuumina ja herkkinä kuin veri hänen suonissaan. Yksi ainoa kysymys oli kierrellyt hänen mielessään aamusta asti, kiusaten ja kiduttaen; oliko hän tehnyt oikein saattaessaan Félicienin toivottomuuteen, lähettäessään hänet luotaan, mielessä se ajatus, ettei hän rakastanut häntä, kuin veitsi joka on syösty suoraan sydämeen? Hän rakasti Félicieniä ja hän oli tuottanut hänelle sellaisen kärsimyksen ja kärsi siitä itsekin hirmuisesti. Minkätähden piti olla niin paljon tuskaa? Vaativatko pyhimykset kyyneleitä? Olisiko Agnes tullut pahoilleen tietäessään hänen olevan onnellisen? Häntä jäyti nyt epäilys. Silloin ennen, kun hän odotti sitä joka oli tuleva, kuvitteli hän kaikki mielessään toisenlaiseksi: hänen odotettunsa astuisi sisään, hän tuntisi hänet ja he menisivät yhdessä hyvin kauas, ainiaaksi. Ja hän oli tullut, ja nyt he kumpikin nyyhkyttivät ainaiseksi erotettuina. Mitä varten? Mitä sitten oli tapahtunut? Kuka oli vaatinut häntä vannomaan tuon julman valan, että rakastaisi häntä ilmaisematta sitä hänelle?
Mutta enimmin vaivasi Angéliquea pelko siitä, että hän ehkä oli rikkonut, että hän oli ehkä ollut paha. Ehkä tuo poissysääminen olikin hänessä piilevän huonon tytön työtä. Hämmästyksellä hän muisteli, kuinka hän oli teeskennellyt välinpitämättömyyttä, kuinka pilkallisesti hän oli kohdellut Félicieniä ja kuinka hän oli tuntenut ilkamoivaa mielihyvää antaessaan hänelle väärän käsityksen itsestään. Hänen kyyneleensä yltyivät, hänen sydämensä suli surusta, rajattomasta myötätunnosta sitä kärsimystä kohtaan, jonka hän täten tahtomattaan oli aiheuttanut. Hän näki Félicienin yhä poistuvana, hänen silmäinsä edessä oli yhä tämän murheellinen muoto, alakuloinen katse ja värisevät huulet. Ja hän näki mielessään kuinka hän kulki katua pitkin kotiinsa kalpeana, sydämessään haava, jonka hän oli viiltänyt ja josta veri vuosi pisara pisaralta. Missä hän mahtoi olla nyt? Ehkä hän värisi kuumeessa? Angélique pusersi tuskaisena käsiään ajatellessaan ettei tietänyt keinoa miten voisi korjata pahan. Oi, hän ei tahtonut tuottaa kärsimystä, sen ajatuskin teki hänelle pahaa! Hän olisi tahtonut olla hyvä heti paikalla ja tuottaa onnea ympärilleen.