— Minä olen odottanut teitä, tulkaa tänne lähelleni.
Félicien oli saapunut rajuna, mielettömien päätöksien kiihdyttämänä, ja tämä äkillinen onni tyrmistytti hänet niin ettei hän päässyt paikalta liikahtamaan. Ja Angélique oli nyt varma, etteivät pyhimykset kieltäneet häntä rakastamasta, sillä hän kuuli niitten ottavan Félicienin vastaan hänen kanssaan herttaisella naurulla, mikä oli kevyt kuin yön hengähdys. Mistä hän oli saanut päähänsä sen typeryyden, että Agnes pahastuisi? Agnes oli hänen vierellään säteilevän iloisena, hän tunsi tuon ilon laskeutuvan olkapäilleen ja kiertyvän ympärilleen ikäänkuin kaksi suurta siipeä olisi häntä hyväillyt. Hän käsitti, että kaikki nuo, jotka olivat kuolleet rakkaudesta, tunsivat myötätuntoa neitseitten tuskia kohtaan ja tulivat lämpiminä öinä harhailemaan tänne alas ainoastaan valvoakseen näkymättöminä heidän kyynelöivää lempeään.
— Tulkaa tänne luokseni, minä olen odottanut teitä.
Silloin Félicien astui horjuen sisään. Hän oli päättänyt mielessään, että hän tahtoi omistaa Angéliquen, että hän pusertaisi hänet syliinsä tukahduttavalla voimalla, välittämättä hänen huudoistaan. Ja nyt, tavatessaan hänet näin lempeänä, nyt, tunkeuduttuaan tähän valkoiseen ja puhtaaseen huoneeseen, hän tuli vilpittömämmäksi ja voimattomammaksi kuin lapsi.
Hän oli astunut muutamia askeleita. Mutta hän rupesi vapisemaan ja painui polvilleen kaukana Angéliquesta.
— Jos te tietäisitte sen hirmuisen kidutuksen! En ole milloinkaan näin kauheasti kärsinyt, ei ole tuskaa suurempaa kuin uskoa ettei ole rakastettu… Minä en välitä, vaikka menisi kaikki, vaikka tulisin kurjista kurjimmaksi, nälinkuoliaaksi, taudin tappamaksi. Mutta en tahdo elää enää päivääkään kantaen sydämessäni tätä kalvavaa kipua, luuloa, ettette te minua rakasta… Olkaa laupias, säästäkää minua…
Angélique kuunteli häntä äänettömänä, sydän sääliä tulvillaan, mutta samalla sangen onnellisena.
— Oh, millä tavalla te aamulla annoitte minun lähteä pois! Minä kuvittelin, että te olisitte tullut paremmaksi, että te olisitte ymmärtänyt. Ja minä näin teidät jälleen samanlaisena kuin ensi päivänäkin, te olitte välinpitämätön, te kohtelitte minua kuin tavallista liiketuttavaa, joka tulee ja lähtee, te muistutitte minua tylysti elämän alhaisista kysymyksistä… Portaissa minä kompastelin. Ulos päästyäni minä juoksin, peläten purskahtavani itkuun. Kun sitten tulin kotiini, tuntui minusta että tukehtuisin, jos sulkeutuisin huoneeseen… Silloin minä pakenin ulos kaupungista, aukeille kentille. Minä kuljin miten sattui, milloin yhtä tietä, milloin toista. Yö tuli, ja minä yhä kävelin. Mutta tuska laukkasi yhtä joutuin ja raastoi minua kaiken aikaa. Kun rakastaa, ei voi päästä pakoon rakkautensa tuskalta… Katsokaa, tänne te olitte syössyt veitsen, ja sen kärki painui aina yhä syvempään. Hän vaikeroi, muistellessaan kärsimyksiään.
— Tuntikausia makasin ruohostossa tuskan musertamana kuin juurineen irtireväisty puu… Eikä minulle ollut olemassa mitään muuta kuin te yksin ja ainoastaan. Ajatellessani, etten saisi teitä omakseni, luulin kuolevani. Ja minun jäseneni alkoivat jo turtua, pääni tuli hulluksi… Ja sen vuoksi olen nyt täällä. En tiedä, mitä tietä olen tullut ja kuinka olen voinut päästä aina tähän huoneeseen asti. Antakaa minulle anteeksi, minä olisin voinut murtaa ovet nyrkeilläni, olisin voinut kiivetä ikkunastanne sisään keskellä päivää…
Angélique oli varjossa. Kuutamossa polvillaan oleva Félicien ei nähnyt, että hän oli aivan kalpea katuvasta hellyydestä ja niin liikutettu ettei voinut puhua. Félicien luuli että hän oli tunteeton, ja hän risti kätensä.