— Se sai alkunsa jo kauan sitten… Minä näin teidät tässä ikkunassa eräänä iltana. Te olitte vain vaalea haamu, voin tuskin erottaa kasvojanne, ja kuitenkin näin teidät, arvasin teidät juuri sellaiseksi kuin olitte. Mutta minä pelkäsin kovin. Minä hiiviskelin ulkona öisin, saamatta rohkeutta tulla eteenne kirkkaalla päivällä… Ja lisäksi te miellytitte minua tuossa salaperäisyydessä, minä olin onnellinen haaveillessani teistä kuten jostakin tuntemattomasta, jota en koskaan tulisi tuntemaan… Myöhemmin sain tietää kuka te olitte; tuo tietämisen, unelmansa omistamisen halu on vastustamaton. Silloin minun rauhattomuuteni alkoi. Se kasvoi joka kohtauksella. Muistatteko ensi kertaa tuolla ulkona kentällä, sinä aamuna jolloin minä tarkastin kappelin ikkunaa? En ollut milloinkaan tuntenut itseäni niin kömpelöksi, teillä oli täysi syy pitää minua pilkkananne… Ja sitten minä säikytin teitä, käyttäydyin taitamattomasti, seuraten teidän jäljissänne aina köyhiennekin luokse. Lakkasin olemasta oman tahtoni herra: tekoni saattoivat minut hämmästymään ja pelkäämään niitä tehdessäni… Kun tulin luoksenne tuota hiippaa tilaamaan, ajoi minua jokin käsittämätön voima, sillä itse en olisi mitenkään uskaltanut, olin varma siitä että se oli teille vastenmielistä… Jos te käsittäisitte, miten onneton ja kurja minä olen! Olkaa rakastamatta minua, mutta antakaa minun rakastaa teitä. Olkaa kylmä, olkaa tyly, minä rakastan teitä sellaisena kuin olette. En pyydä muuta kuin saada nähdä teitä, toivomatta mitään, vain sen ilon tähden, että saan olla näin teidän jalkainne juuressa.
Hän vaikeni menehtyneenä, hän kadotti rohkeutensa uskoessaan ettei voinut löytää mitään millä liikuttaisi Angéliquea. Eikä hän tuntenut että Angélique hymyili voittamatonta hymyä, mikä vähä vähältä oli kasvanut hänen huulilleen. Ah, tuota armasta poikaa! Hän oli niin avomielinen ja luottavainen, hän saneli siinä sydämensä rukousta aivan uutena ja kokonaan tunteensa valtaamana, hän palvoi häntä kuin itse nuoruutensa unelmaa! Ja hän kun oli alussa taistellut vastaan, tahtoen olla häntä näkemättä, ja sitten vannonut rakastavansa häntä ilmaisematta sitä hänelle milloinkaan! Oli syntynyt suuri rauha. Pyhimykset eivät suinkaan kieltäneet rakastamasta, kun rakastettiin näin. Hänen selkänsä taakse oli hiipinyt ilo; se oli tuskin tuntuva värähdys, liikkuva laine lattialla loistavasta kuunvalosta. Hänen huulilleen painautui näkymätön sormi, varmaankin hänen suojeluspyhimyksensä sormi, joka vapautti hänet tekemästään valasta. Nyt hän saattoi puhua, ja kaikki se voimakas ja hellä, mitä leijaili hänen ympärillään, antoi sanoja hänen suuhunsa.
— Oi, kyllä! Muistan, muistan…
Ja Félicienin valtasi heti tuon äänen soitanto, äänen, jonka lumous oli häneen niin voimakas, että hänen rakkautensa paisui kun hän vain sen kuuli.
— Kyllä, minä muistan, kun te tulitte yöllä… Ensi iltoina te olitte niin kaukana, että olin epävarma askeltenne heikosta äänestä. Sitten minä tunsin tulonne selvästi, ja myöhemmin näin teidän varjonne, ja vihdoin te näyttäydyitte kirkkaassa kuutamossa eräänä kauniina yönä, samanlaisena kuin tämä yö. Te tulitte vähitellen esiin siitä mitä oli ympärilläni, sellaisena kuin olin odottanut teitä jo vuosia… Muistan, kuinka koetin pidättää nauruani ja kuinka se kuitenkin purskahti hillittömänä esiin, silloin kun te pelastitte vaatekappaleen, jonka Chevrotte oli vienyt. Muistan, kuinka olin suutuksissani, kun te varastitte minun köyhäni antaen heille niin paljon rahaa että minä näytin saiturilta. Muistan, kuinka pelkäsin sinä iltana, jolloin te pakotitte minut juoksemaan niin kovasti paljain jaloin ruohokossa… Oi, minä muistan, muistan…
Hänen kristallinen äänensä vavahti vähän, kun hän johdatti mieleensä tämän viimeisen muiston, ikäänkuin tuo: »Minä rakastan teitä» olisi jälleen lehahtanut hänen kasvojaan vasten. Ja Félicien kuunteli hurmaantuneena.
— Minä olin hyvin häijy, se on kyllä totta. Sitä on niin tyhmä, kun ei tiedä! Tekee kaikenlaista, kun luulee sitä välttämättömäksi, pelkää tekevänsä pahoin heti kun seuraa sydäntään. Mutta kuinka minun tuntoni vaivasi minua jälkeenpäin, kuinka minä kärsin teidän kärsimyksestänne!… Jos tahtoisin sitä selittää, en varmaankaan voisi. Kun tulitte pyhän Agneksen piirustus mukananne, olin ihastunut saadessani tehdä jotain teille, minä arvasin kyllä että tulisitte joka päivä. Ja katsokaahan, minä tekeydyin välinpitämättömäksi, ihan kuin olisin kaikin mokomin tahtonut karkottaa teidät koko talosta. Lieneekö ihmisellä tarve tehdä itsensä onnettomaksi? Samalla kun minä olisin tahtonut ottaa teidät vastaan avosylin, oli jossakin olemukseni sopukassa toinen nainen, joka asettui vastustamaan, joka pelkäsi ja epäili teitä, joka nautti kiduttaessaan teitä epätietoisuudessa, ikäänkuin hämärästi muistaen jonkin selvittämättömän vanhan riidan, jonka varsinainen aihe oli jo unohtunut. Minä en ole aina hyvä, minun sisässäni liikkuu jotain, josta en tiedä mitä se on… Ja kaikkein pahinta oli varmaan se, että puhuin teille rahasta. Oh, minä joka en koskaan ole sitä ajatellut, joka ottaisin sitä vastaan vaikka kuormittain ainoastaan iloitakseni antaessani sen sataa ympärilleni! Mitä häijyä huvia minulla saattoi olla tuollaisesta itseni mustaamisesta? Annatteko minulle anteeksi?
Félicien oli hänen jalkainsa juuressa. Hän oli kulkenut polvillaan hänen eteensä. Tuo hyvyys oli toivomatonta ja määrätöntä.
Hän kuiski:
— Ah, armas, verraton, kaunis, hyvä sielu, jonka ihmeitätekevä hyvyys on parantanut minut yhdellä henkäyksellä! En tiedä enää, olenko kärsinytkään… Ja teidän on annettava anteeksi minulle, sillä minun on tehtävä teille tunnustus, minun täytyy sanoa teille kuka minä olen.