— Minä rakastan teitä.
Angélique antoi itsensä, levittäen molemmat kätensä ja antaen niitten sitten liukua polvilleen. Ja Félicien muisti illan, jolloin hän oli juossut paljain jaloin ruohokossa niin hurmaavana, että hän oli juossut hänen jälkeensä sopertaakseen hänen korvaansa: »Minä rakastan teitä». Ja hän ymmärsi hyvin, että Angélique oli ainoastaan vastannut hänelle samalla tunnustuksella: »Minä rakastan teitä», ikuisella tunnustuksella, joka vihdoinkin purkautui ilmi hänen avautuneesta sydämestään.
— Minä rakastan teitä… Ottakaa minut, viekää minut mukananne, minä olen teidän.
Hän antoi itsensä kokonaan, kaikkineen. Perinnäinen liekki oli syttynyt hänessä. Hänen kätensä haparoivat tyhjää, liian raskas pää vaipui hennon niskan varaan. Jos Félicien olisi avannut sylinsä, olisi hän vaipunut siihen, tietämättömänä kaikesta, seuraten vain verensä vetoa, haluten ainoastaan sulautua rakastettuunsa. Ja Félicien, joka oli tullut ottaakseen hänet omakseen, vapisi nyt tämän hehkuvan rakkauden viattomuuden edessä. Hän tarttui hellävaraisesti pidättäen hänen käsiinsä, vei ne rinnalleen ja risti ne siihen. Sitten hän katsoi häneen hetken, lankeamatta edes kiusaukseen suudella hänen tukkaansa.
— Te rakastatte minua ja minä rakastan teitä… Ah, kuinka ihanaa on tietää olevansa rakastettu!
Mutta hätkähtäen he heräsivät humauksestaan. Mitä se oli? He näkivät toisensa selkeässä, kirkkaassa valkeudessa, heistä tuntui kuin kuutamo olisi laajennut ja alkanut loistaa kuin auringonvalo. Se oli aamunkajastus, piispankartanon jalavain yläpuolella alkoi pilvi rusottaa. Mitä? Nytkö jo päivä! Se saattoi heidät hämmennyksiin, he eivät voineet uskoa, että he jo tuntikausia olivat siinä puhelleet toisilleen. Eihän Angélique ollut sanonut Félicienille vielä mitään, ja Félicienillä olisi ollut niin paljon muuta vielä sanottavana!
— Hetkinen vain, yksi hetkinen!
Aamu valkeni hymyilevänä, lauhkeana, ennustaen lämmintä kesäistä päivää. Tähdet sammuivat yksi toisensa jälkeen, ja niitten mukana olivat poistuneet nuo harhailevat ilmestykset, näkymättömät ystävät, nousten kuunsädettä myöten jälleen korkeuksiin. Nyt päivänvalossa nähtynä oli huoneen valkeus vain sen seinien ja kattopalkkien valkeutta, se tuntui tyhjältä tummine, vanhoine tammihuonekaluineen. Näkyi epäjärjestyksessä oleva vuode, jonka toinen alaspudonnut vaaleanpunertava verho puoleksi peitti.
— Hetkinen, hetkinen vielä!
Angélique oli noussut seisomaan kieltäen, kiirehtien Félicieniä lähtemään. Päivän valkeneminen oli tehnyt hänet levottomaksi, ja vuoteen näkeminen vaikutti ratkaisevasti. Hän oli kuullut oikealta puoleltaan hiljaista kahinaa ja hänen hiuksensa olivat samalla häilähtäneet, vaikkei tuulen henkäystäkään ollut tullut huoneeseen. Eikö se ollut Agnes, joka poistui viimeisenä, auringonvalon karkottamana?