— Ei, jättäkää minut, minä pyydän teitä… On niin valoisaa jo, minä pelkään.
Silloin Félicien kuuliaisena lähti. Hän oli rakastettu, se meni yli hänen toiveittensa. Ikkunan luona hän kuitenkin kääntyi ja katsoi Angéliquea vielä pitkään, ikäänkuin olisi tahtonut viedä hänestä jotakin mukanaan. Molemmat hymyilivät, sulkien toisensa pitkään, hyväilevään katseeseen kirkastuvassa aamussa.
Vielä viimeisen kerran sanoi Félicien:
— Minä rakastan teitä.
Ja Angélique toisti:
— Minä rakastan teitä.
Muuta ei. Félicien oli jo notkeasti laskeutunut alas hirsiä myöten, Angéliquen seuratessa häntä silmillään parvekkeen kaiteeseen nojautuen. Angélique oli ottanut orvokkikimpun ja hengitti sen tuoksua tyynnyttääkseen itseään. Ja kun Félicien Mariantarhan poikki kulkiessaan kohotti päänsä, näki hän hänen suutelevan kukkia.
Félicien oli tuskin kadonnut salavien taakse, kun Angélique tuli levottomaksi, kuullessaan talon ulko-oven alhaalla avautuvan. Kello löi neljää, ja talossa herättiin tavallisesti vasta kahta tuntia myöhemmin. Hän hämmästyi vielä enemmän tuntiessaan tulijan Hubertineksi, sillä tavallisesti oli Hubert ensimmäisenä liikkeellä. Hän näki hänen kävelevän hitaasti pienen puutarhan käytäviä pitkin, rennoin käsivarsin, kasvot kalpeina aamuilmassa, ikäänkuin tukahtumisen tunne kuuman, unettoman yön jälkeen olisi ajanut hänet näin varhain huoneestaan. Hänellä oli yllään yksinkertainen aamunuttu, ja tukka oli vain kiireeltään kokoon solmittu. Hän oli vielä hyvin kaunis. Ja hän näytti hyvin väsyneeltä, onnelliselta ja toivottomalta.
VIII.
Herättyään seuraavana aamuna kahdeksan tuntia kestäneestä, suloisesta ja syvästä unesta, jollaisen suuri onni antaa, Angélique juoksi ikkunaan. Taivas oli ihan selkeä, ilma oli yhä lämmin, vaikka edellisenä iltana ollut kova ukonilma oli häntä huolestuttanut. Ja hän huudahti iloisena Hubertille joka hänen alapuolellaan parhaallaan avasi ikkunaluukkuja: