Hän hymyili pyhimykselle, jota neljä pappia kantoi sinisellä sametilla verhotulla, pitsein koristetulla kantotuolilla. Hän hämmästyi joka vuosi nähdessään sen tällä tavoin poissa siitä hämärästä, jossa se oli asunut monet vuosisadat. Kultaisine hiusverhoineen se näytti aivan toisenlaiselta kirkkaassa päivänvalossa. Se oli niin vanha ja kuitenkin niin nuori pienine käsineen, hentoine jalkoineen ja kapeine, ajan mustuttamine tytönkasvoineen.
Mutta monseigneur oli sitä seuraava. Kirkon perältä kuului jo lähenevää suitsutusmaljojen heiluntaa.
Ihmiset kuiskailivat, Angélique kertasi:
— Monseigneur… Monseigneur…
Ja katse kiinnitettynä ohikulkevaan pyhimykseen hän muisteli tällä hetkellä vanhoja tarinoita. Ylhäiset Hautecoeurin markiisit, jotka Agneksen avulla pelastivat Beaumontin rutosta, Jean V ja kaikki hänen heimolaisensa tulivat hartaina polvistumaan hänen kuvansa eteen, ja hän näki kaikkien noitten ihmeitätekevien ylimysten kulkevan ohi yksi kerrallaan ruhtinaallisena sarjana.
Pyhimyksen jälkeen seurasi pitkä tyhjä väli. Sitten astui esiin kappalainen, joka kantoi piispansauvaa, pitäen sitä edessään pystyssä, käyrä osa itseänsä kohti. Hänen jälkeensä tuli kaksi suitsutusmaljankantajaa, jotka kävelivät takaperin ja heiluttivat lyhyessä tahdissa suitsutusmaljojaan, ja kumpaakin seurasi kirkonpalvelija, kantaen laivanmuotoista astiaa, jossa oli suitsutusainetta. Suuri, purppuranpunaisesta sametista tehty, kultaripsuilla reunustettu kunniakatos ei tahtonut oikein hyvin mahtua toisesta oviaukosta. Mutta pian oli kaikki taas järjestyksessä ja asianomaiset henkilöt tarttuivat kannatustankoihin. Alla asteli kunniadiakooniensa välissä monseigneur paljain päin. Hänen olkapäitään peitti leveä valkoinen vyöhikkö, jonka päät verhosivat hänen kätensä, joilla hän kantoi korkealle kohotettuna Pyhää Sakramenttia, koskematta siihen.
Heti alkoivat suitsutusmaljankantajat astua eteenpäin, ja täyteen heiluntaan lennähtäen suitsutusmaljat nousivat ja laskivat tahdissa, ja niitten hopeaiset ketjut helähtelivät.
Missä ihmeessä Angélique oli nähnyt jonkun, joka muistutti monseigneuriä näöltään? Kaikkien otsat taipuivat eteenpäin muistutellen. Mutta Angélique katseli häntä pää puoleksi ulos kurotettuna. Hänellä oli kookas, solakka, ylhäinen vartalo, joka kuudenkymmenen vuoden ikään nähden oli erinomaisen nuorekas. Hänen kotkansilmänsä säihkyivät, hiukan voimakkaasti muodostunut nenä kohotti kasvojen ylhäisen käskevää ilmettä ja valkoinen, tiheänä kihartuva tukka sitä taas lievensi. Ja Angéliquen huomio kiintyi hänen ihonsa kalpeuteen, jossa hän luuli näkevänsä tulvahtavan veren rusotuksen. Tai ehkä se olikin vain tuon suuren kulta-auringon heijastusta, jota hän kantoi peitetyillä käsillään ja joka heitti hänen ylleen salaperäisen valonhohteen.
Ihan varmaan hän oli jossakin nähnyt kasvot, jotka muistuttivat näitä. Heti ensi askelilla oli monseigneur alottanut erään psalmin, lausuen värsyjä matalalla äänellä diakooniensa kanssa vuorotellen. Ja Angélique vavahti nähdessään hänen kääntävän silmänsä siihen ikkunaan päin, missä hän oli, — niin ankaralta, jäätävän ylpeältä, kaiken intohimon turhuutta tuomitsevalta hän hänestä näytti. Monseigneurin katseet olivat osuneet noihin kolmeen vanhaan koruompelukseen, Marian ilmestykseen, ristin juurella seisovaan Mariaan ja Marian taivaaseenastumiseen. Niissä välähti mielihyvä. Sitten ne laskeutuivat alemmaksi ja pysähtyivät Angéliqueen, eikä Angélique hämmennyksissään voinut käsittää, kalpenivatko ne ankaruudesta vai lempeydestä. Samassa ne olivat jälleen suuntautuneet Pyhään Sakramenttiin, liikkumattomina ja loistavina suuren kulta-auringon heijastuksessa. Suitsutusmaljat heilahtivat ylös ja putosivat jälleen alas hopeisten ketjujen helähtäessä, ja pieni pilvi suitsutussavua jäi liitelemään ilmaan.
Mutta Angéliquen sydän löi haletakseen. Kunniakatoksen takana hän oli keksinyt hiipan, jossa oli kuvattuna pyhä Agnes taivaaseen kohoavana kahden enkelin kannattamana. Se oli työ, joka lanka langalta oli ommeltu hänen rakkaudestaan. Kappalainen kantoi sitä hunnutetuin käsin kunnioittavasti kuin pyhää esinettä. Ja tuolla, jäljessä tulevien maallikkojen joukossa, virkamiesten ja tuomarien keskellä hän tunsi Félicienin, joka astui ensi rivissä solakkana ja vaaleana, hännystakkiin puettuna. Hän tunsi hänen kiharaiset hiuksensa, hänen suoran, hiukan voimakkaasti muodostuneen nenänsä ja hänen mustat, ylhäisen lempeät silmänsä. Angélique odotti häntä, hän ei hämmästynyt nähdessään hänen vihdoinkin muuttuvan ruhtinaaksi. Félicien heitti häneen pelokkaan, valhettansa anteeksi rukoilevan katseen, ja Angélique vastasi valoisalla hymyilyllä.