Kaksi tyhjää tuolia oli vierekkäin, Angélique nousi seisomaan toiselle niistä.
— Laskeudu alas, toimitti Hubertine, — se on kielletty.
Mutta Angélique intti vastaan levollisena:
— Mitävarten kielletty? Minä tahdon nähdä… Oi, kuinka kaunista!
Ja hän sai lopuksi äitinsä nousemaan toiselle tuolille.
Koko kirkko säihkyi ja paloi. Tuo kynttilähyöky, joka kulki sen yli, sytytti heijastuksensa sivustain matalain holvien alle, kappelien perukoihin, missä säteili jonkin pyhäinjäännöslippaan lasiruutu tai tabernaakelin kultakoristeet. Kuorikappeleissa ja hautakammioissakin heräsi valonsäteitä. Kuori liekehti, alttari oli kuin ilmitulessa, kuorituolit loistivat, vanhan ristikon ruusukoristeet kuvastuivat valossa selvin, mustin rajapiirtein. Ja yhä avarammaksi laajeni vielä korkea päälaiva matalain sivustain pyörökaaria kannattavine jyhkeine pylväineen ja ylhäällä huippukaaristen ikkunain välissä kohoavine kapenevine, koristeltuine pylväskimppuineen, todellisena ylöspyrkivän uskon ja rakkauden vertauskuvana, jotka sädehtivän valon lailla sen täyttivät.
Mutta keskeltä askelten jytinää ja tuolien kolinaa kuului jälleen suitsutusmaljain ketjujen kirkas helähdys. Samassa urut kuohahtivat soimaan valtavaa säveltä, täyttäen holviston ukkosenkaltaisella jyminällä. Se oli monseigneurin kunniaksi, joka vielä oli torilla. Pyhä Agnes oli juuri saapumassa kirkon holvin alle pappien kantamalla kantoluolillaan. Hänen kasvonsa näyttivät kuin rauhottuvan vahakynttiläin valossa, ikäänkuin hän olisi ollut onnellinen saadessaan jälleen palata nelisatavuotiseen uneksintaansa. Vihdoin astui ovesta itse monseigneur, piispansauva edellään, hiippa jäljessään, kantaen pyhää sakramenttia samassa asennossa, kädet vyöhikön verhoamina. Kunniakatos liikkui pitkin keskilaivaa ja pysähtyi kuoriristikon eteen. Siinä syntyi hiukan hämminkiä, ja hänen jäljessään kulkeneet henkilöt joutuivat joksikin hetkeksi lähelle häntä.
Niin pian kuin Félicien oli tullut näkyviin hiipan takana, ei Angélique irrottanut katsettaan hänestä. Ja nyt sattui niin, että Félicien kulkeutui kunniakatoksen oikealle puolelle. Silloin Angélique näki yhtaikaa monseigneurin valkotukkaisen ja nuoren miehen kellerväkiharaisen pään. Hänen silmissään hulmahti, hän risti kätensä ja sanoi ääneen:
— Ah! Monseigneur, monseigneurin poika!
Hänen salaisuutensa oli solahtanut hänen huuliltaan. Se oli tahdoton huudahdus, joka puhkesi esiin, kun varmuus äkillisen kirkkauden tavoin ilmeni tuosta silmiinpistävästä yhdennäköisyydestä. Ehkä hän syvällä sydämessään oli sen jo tiennyt, mutta hän ei ollut uskaltanut sanoa sitä itselleen. Nyt se yhtäkkiä julki tullessaan häikäisi häntä. Kaikkialta hänen mielestään ja hänen ulkopuoleltaan kohosi esiin muistoja, jotka kertasivat hänen huudahduksensa.