Hubertine sopersi tyrmistyneenä:
— Monseigneurin poikako tuo nuori mies?
Väkeä tungeksi heidän ympärillään. Heidät tunnettiin, heitä ihailtiin. Äiti oli vielä kaunis yksinkertaisessa pellavapuvussaan, tytär valkoisessa silkissään oli viehkeä kuin enkeli. He olivat niin kauniit ja näkyivät niin hyvin tuoleilla seisoessaan, että monet silmät kohosivat heihin ja unohtuivat heitä katsomaan.
— No kukas sitten, hyvä rouva, sanoi Lemballeuse-muori, joka oli väkijoukossa heidän lähellään, — kukas sitten, jollei monseigneurin poika! Ettekö te sitä tietänyt?… Kaunis nuori mies, ja rikas, oh, niin rikas että voisi ostaa vaikka koko kaupungin! Miljoonia, miljoonia!
Hubertine kuunteli kalpenevin kasvoin.
— Kyllä kai olette kuullut hänen elämäkertansa? jatkoi vanha kerjäläisvaimo. Hänen äitinsä kuoli synnyttäessään hänet maailmaan, ja silloin monseigneur rupesi papiksi. Aivan äskettäin hän on nyt kutsunut poikansa luokseen… Félicien VII d'Hautecoeur, ihan kuin oikea ruhtinas ainakin!
Silloin Hubertine teki suurta murhetta ilmaisevan eleen. Ja Angélique säteili nähdessään unelmansa toteutuvan. Hän ei kuitenkaan ollut hämmästynyt, hän tiesi vallan hyvin, että hänen rakastettunsa oli oleva kaikkein rikkain, kaunein ja ylhäisin. Mutta hänen ilonsa oli rajaton, täydellinen, sitä eivät himmentäneet vaikeudet, joita hän ei aavistanutkaan. Vihdoinkin hänen lemmittynsä ilmaisi itsensä, antoi itsensä hänelle vuorostaan. Vahakynttiläin pienet liekit olivat kultasadetta, urut soittivat heidän hääjuhlaansa, Hautecoeurien suku kulki ohi kuninkaallisena saattueena, tarinain sankareista, Norbert I:stä, Jean V:stä, Félicien III:sta, Jean XII:sta alkaen aina viimeiseen, Félicien VII:een, jonka vaaleatukkainen pää oli häneen päin käännettynä. Hän oli Neitsyen serkkujen jälkeläinen, mestari, ihana Jeesus, joka ilmestyi kunniassansa isänsä oikealla kädellä.
Félicien hymyili hänelle juuri, eikä hän huomannut monseigneurin paheksuvaa katsetta tämän nähdessä hänen seisovan tuolilla kansanjoukon yläpuolella hehkuvin kasvoin, ylpeänä ja kiihottuneena.
— Voi, lapsi parkani! huokasi Hubertine epätoivoissaan.
Mutta kappalaiset ja kirkonpalvelijat olivat asettuneet riviin oikealle ja vasemmalle, ja ensimmäinen diakooni oli ottanut pyhän sakramentin monseigneurin käsistä ja asetti sen alttarille. Suoritettiin loppusiunaus, laulajat jyristivät Tantum ergo'a, suitsuke savusi maljoissaan, kunnes pauhina yhtäkkiä tyyntyi täydelliseksi hiljaisuudeksi. Ja keskellä liekehtivää, pappien ja kansanjoukon täyttämää kirkkoa, sen ylhinä kohoavien holvikaarien alla, monseigneur nousi alttarille, otti molemmin käsin suuren kulta-auringon ja heilautti sitä kolmasti ilmassa, tehden hitaasti ristinmerkin.