IX.
Samana iltana kirkosta palatessaan Angélique ajatteli: »Minä saan nähdä hänet aivan kohta; hän tulee Mariantarhaan ja minä menen häntä tapaamaan.» Heidän silmänsä olivat sopineet keskenään tästä kohtauksesta.
Päivällinen syötiin vasta kahdeksan aikana keittiössä, kuten tavallisesti. Hubert puheli yksinään juhlapäivän innostamana. Hubertine oli vakavana ja vastasi töin tuskin, eikä hän irrottanut katsettaan Angéliquesta, joka söi hyvällä ruokahalulla, mutta itsetiedottomasti, näyttämättä tajuavan että hän kuletti kahvelia suuhunsa kokonaan unelmansa vallassa. Ja Hubertine saattoi selvästi lukea, mitä hänen mielessään liikkui, hän näki ajatusten syntyvän ja seuraavan toisiaan tuon puhtaan otsan alla kuin kirkkaan veden kristallipinnan alla.
Kello yhdeksän sai ovikellon soitto heidät säpsähtämään. Tulija oli pastori Cornille. Väsymyksestään huolimatta hän tuli kertomaan heille, että monseigneur oli kovasti ihaillut heidän kolmea vanhaa koruompelustaan.
— Niin, hän puhui niistä minulle. Minä tiesin, että te tulisitte iloisiksi saadessanne sen kuulla.
Angélique, jonka mielenkiinto oli herännyt monseigneurin nimeä mainittaessa, vaipui jälleen haaveiluihinsa, kun puhe kääntyi päivän juhlakulkueeseen. Vähän ajan perästä hän nousi ylös.
— Minne sinä menet? tiedusti Hubertine.
Tämä kysymys hämmästytti häntä, ikäänkuin hän ei itsekään olisi ollut selvillä, minkä takia hän nousi seisomaan.
— Minä menen huoneeseeni, minä olen hyvin väsynyt.
Mutta Hubertine arvasi, että tämän syyn takana piili toinen, varsinainen tarkotus, nimittäin tarve olla yksin onnensa kanssa.