— Tule sanomaan hyvää yötä.
Pitäessään häntä rintaansa vasten painettuna tunsi hän hänen värisevän. Hänen jokailtainen suudelmansa haihtui nyt melkein huomaamattomaksi hengähdykseksi. Silloin Hubertine katsoi häntä hyvin vakavana silmiin, ja hän luki niissä suostutun kohtauksen ja sen malttamattoman odotuksen.
— Ole kiltti ja nuku hyvin.
Mutta sanottuaan nopeasti hyvää yötä Hubertille ja pastori Cornillelle Angélique jo nousi huoneeseensa. Hän oli säikähdyksissään, sillä hän tunsi, että hänen salaisuutensa oli ollut vähällä solahtaa ilmi hänen huuliltaan. Jos hänen äitinsä olisi pitänyt häntä sylissään hiukankaan kauemmin, olisi hän tunnustanut hänelle kaikki. Huoneeseen tultuaan hän sulki oven, kiertäen avainta kahteen kertaan. Valo loukkasi häntä ja hän sammutti kynttilänsä. Kuu nousi ilta illalta myöhemmin, yö oli hyvin pimeä. Hän istui riisuutumatta avonaisen ikkunan ääressä ja pimeään tuijotellen odotti tuntikausia. Hetket kuluivat tuntumatta pitkiltä, sama ajatus riitti pitämään hänen mieltään vireillä koko ajan: hän menisi alas kohtaamaan Félicieniä, kun puoliyön hetki ehtisi. Se tapahtuisi ihan luonnollisesti, hän näki itsensä toimivan askel askeleelta, liike liikkeeltä, vaivattomasti kuten unessa. Melkein heti hän oli kuullut pastori Cornillen lähtevän. Sitten Hubertitkin olivat nousseet huoneeseensa. Kaksi kertaa hänestä tuntui, että heidän huoneensa ovi avautui ja hillityt askeleet etenivät aina porraskäytävään asti, ikäänkuin joku olisi käynyt siellä kuuntelemassa hetkisen. Sitten talo tuntui vaipuvan syvään uneen.
Kun kello oli lyönyt kaksitoista, nousi Angélique ylös.
— No niin, on aika lähteä, hän odottaa minua.
Ja hän aukaisi oven eikä huolinut edes sulkea sitä jälkeensä. Porraskäytävässä Hubertien huoneen ohi kulkiessaan hän kuulosti. Mutta hän ei kuullut mitään muuta kuin hiljaisuuden väräjämistä. Hänen mielensä oli muuten aivan levollinen, hän ei pelännyt eikä hätiköinyt, hänellä ei ollut minkäänlaista tunnetta siitä, että hän tekisi pahoin. Häntä johti jokin outo voima, kaikki tuntui hänestä niin yksinkertaiselta, että ajatus vaarasta olisi pannut hänet hymyilemään. Tultuaan alakertaan hän meni puutarhaan keittiön kautta, unohtaen vielä ulko-ovenkin auki. Sitten hän riensi ripein askelin Mariantarhaan johtavalle pienelle portille, jonka hän samoin jätti sepiseljälleen. Vaikka Mariantarhassa oli pilkkopimeä, ei hän empinyt vähääkään, vaan kulki suoraan porraslaudalle, meni puron yli ja ohjasi sitten kulkuaan käsillään haparoiden, kuten paikassa missä oli usein tottunut liikkumaan ja missä joka puu oli hänelle tuttu. Ja kääntyessään oikealle erään salavan alle hänen ei tarvinnut kuin ojentaa kätensä kohdatakseen sen kädet, jonka hän tiesi olevan siinä häntä odottamassa.
Äänettömänä Angélique pusersi hetkisen Félicienin käsiä. He eivät voineet nähdä toisiaan, taivasta peitti lämmin pilvivaippa, jota nousevan kuun kalpea sirppi ei vielä valaissut. Ja Angélique puhkesi puhumaan pimeässä, hänen sydäntään täyttävä suuri ilo purkautui ilmi.
— Oi, seigneur, kuinka minä rakastan teitä ja kuinka minä olen teille kiitollinen!
Hän nauroi ilosta tuntiessaan hänet vihdoinkin, hän kiitti häntä siitä että hän oli nuori, kaunis ja rikas, yli senkin mitä hän oli osannut toivoa. Se oli heläjävän iloinen ihastuksen ja kiitollisuuden ilmaisu tästä rakkauslahjasta, jonka hänen unelmansa oli hänelle antanut.