— Te olette kuningas, te olette minun mestarini, ja minä olen kokonaan teidän, eikä minulla ole muuta surua kuin se että minä olen niin vähäpätöinen… Mutta minä olen ylpeä siitä, että saan kuulua teille. Jo yksin se, että te rakastatte minua, riittää tekemään minut vuorostani kuningattareksi… Vaikka minä tiesinkin teidän tulevan ja odotin teitä, niin minun sydämeni kuitenkin avartui, kun te ilmestyitte niin suurena… Oi, rakas seigneur, kuinka olen teille kiitollinen ja kuinka rakastan teitä!
Silloin Félicien kietoi hellävaroin käsivartensa hänen ympärilleen ja alkoi viedä häntä, sanoen:
— Tulkaa minun kotiini.
Hän johdatti Angéliquen ruohikon poikki Mariantarhan perukkaan. Ja Angélique käsitti nyt, kuinka hän oli joka ilta tullut sinne piispankartanon puutarhan vanhasta portista, joka ennen oli ollut käyttämättömänä. Hän oli jättänyt portin auki ja talutti nyt Angéliquen monseigneurin suureen puutarhaan. Kuu kohosi taivaalle vähitellen lämpimän auerharson verhoamana, valaisten heidät maidonkarvaisella hohteella. Se täytti koko tähdettömän taivaankuvun valousvalla, joka hiljaa satoi alas tyveneen yöhön. He astuivat verkalleen pitkin Chevrotten parrasta, joka virtasi puiston halki. Mutta se ei ollut siellä enää tuollainen raju, kivikkorinteellä hyppelehtivä puro, vaan sen vedet vierivät tyveninä, raukeina, lehtevien puuryhelmien lomitse mutkitellen. Kaarrellessaan siinä valoisan pilvilaen alla ja huuhdellessaan helmassansa rannalla seisovien puitten riippuvia oksia, oli se kuin uneksien soljuva virta autuaitten kentillä.
Angélique oli jälleen puhjennut iloisena puhumaan:
— Minä olen niin ylpeä ja onnellinen, ollessani näin teidän käsivarrellanne!
Hurmaantuneena noin suuresta luonnollisuudesta ja sulosta Félicien kuunteli hänen ujostelematonta ja avomielistä tunnustustaan, kun hän sydämensä viattomuudessa lausui ääneen kaikki ajatuksensa.
— Oi, armas sielu, minunhan on oltava kiitollinen teille siitä että te olette niin kiltti ja tahdotte rakastaa minua pikkuisen… Sanokaa minulle vielä, miten te minua rakastatte, sanokaa mitä te ajattelitte, kun lopultakin saitte tietää kuka minä olen.
Mutta Angélique keskeytti hänet viehättävän kärsimättömällä eleellä:
— Ei, ei, puhukaamme teistä, ainoastaan teistä. Mitä minulla on väliä? Mitä väliä sillä on, mitä minä olen ja mitä minä ajattelen?… Te yksin olette nyt olemassa.