Ja painautuen Félicieniä vasten ja hidastuttaen askeleitaan heidän siinä puron vartta käyskellessään, hän kyseli häneltä loppumattomiin, tahtoen tietää hänen lapsuutensa ja nuoruutensa, kaikki ne kaksikymmentä vuotta, jotka hän oli elänyt poissa isänsä luota.
— Minä tiedän, että teidän äitinne on kuollut teidän syntyessänne ja että teidät on kasvatettu jonkun sedän, vanhan abotin luona… Minä tiedän, että monseigneur ei tahtonut teitä nähdä…
Félicien puhui hiljaa, kaukainen sävy äänessään, ikäänkuin se olisi noussut esiin hämärästä menneisyydestä:
— Niin, isäni oli jumaloinut äitiäni, ja minä olin syypää siihen, että tulin ja vein häneltä hengen… Setäni piti minut kokonaan tietämättömänä omaisistani ja kasvatti minua ankarasti, kuin olisin ollut jokin köyhä lapsi, joka oli uskottu hänen huostaansa. Asian todellisen laidan tulin tietämään vasta hyvin myöhään, siitä on tuskin kaksi vuotta… Mutta se ei minua hämmästyttänyt, minulla oli tunne tuosta takanani olevasta suuresta omaisuudesta. Kaikki säännöllinen työskentely oli minusta ikävää, minusta ei ollut muuhun kuin juoksentelemaan pitkin maita. Sitten ilmeni minussa suuri kiintymys pienen kirkkomme ikkunamaalauksiin…
Angélique hymyili, ja Félicien ilostui.
— Minä olen käsityöläinen kuten tekin, minä olin päättänyt ansaita leipäni maalaamalla ikkunoita, kun tuo määrätön rikkaus vyörähti päälleni… Ja isäni oli kovin murheellinen aina kun setä kirjotti hänelle, että minä olin oikea junkkari ja ettei minusta koskaan tulisi pappia! Hänen nimenomainen tahtonsa oli nähdä minut pappina, hän ehkä ajatteli, että minä siten sovittaisin äitini surman. Hän suostui kuitenkin viimein ja kutsui minut luoksensa… Ah, elämä, elämä! Kuinka suloista on elää! Elää rakastaakseen ja ollakseen rakastettu!
Hänen terve ja turmeltumaton nuoruutensa värisi tuossa huudahduksessa, joka vavahutti hiljaista yötä. Siinä oli intohimoa, samaa intohimoa, joka oli surmannut hänen äitinsä, intohimoa, joka oli syössyt hänet tähän salaperäisyyden kätköstä puhjenneeseen ensi rakkauteen. Siihen sisältyi koko hänen mielensä hehku, hänen kauneutensa, rehellisyytensä, viattomuutensa ja kuohuva elämisen halunsa.
— Minun laitani oli samoin kuin teidänkin, minä odotin, ja sinä yönä, jolloin te näyttäydyitte ikkunassanne, tunsin minäkin teidät… Selittäkää minulle, mitä te uneksitte, kertokaa minulle entisistä ajoistanne…
Mutta Angélique sulki jälleen hänen suunsa.
— Ei, puhukaamme teistä, ainoastaan teistä. Minä tahtoisin ettei mitään teistä jäisi minulta salatuksi… Tahtoisin saada teidät kaikkinenne, tahtoisin rakastaa teitä kokonaan!