Eikä hän väsynyt kuulemaan Félicienin kertovan itsestään. Hän tunsi haltioittavaa iloa oppiessaan häntä tuntemaan, hän kuunteli häntä jumaloiden kuin nuori pyhimys Jeesuksen jalkojen juuressa. Eikä kumpikaan väsynyt toistamaan toisilleen samoja asioita loppumattomiin, kuinka he olivat rakastaneet ja kuinka he rakastivat toisiaan. Sanat palasivat samanlaisina, mutta aina uusina, saaden ennen aavistamattoman, käsittämättömän sisällön. Heidän onnensa kasvoi sitä mukaa kuin he upottautuivat niitten syvyyksiin ja kuuntelivat niitten sointumista huulillaan. Félicien tunnusti, kuinka Angélique kietoi hänet lumoukseen pelkällä äänellään, joka liikutti häntä niin, että hän oli täydellisesti hänen orjansa heti kun hän kuuli sen korvissaan. Angélique kertoi, kuinka hän joutui suloisen pelon valtaan, kun Félicienin valkoinen hipiä karahti tulipunaiseksi vähimmästäkin mielenkiihtymyksestä. Ja he olivat nyt poistuneet usvaisen Chevrotten partailta ja painuivat korkeitten jalavien tummaan pimentoon, käsivarret toistensa vyötäisillä.
— Kuinka tämä puutarha on ihana! kuiskasi Angélique, hengittäen nautinnolla lehvistön raikasta tuoksua. Olen vuosikausia halunnut joskus päästä tänne… Ja minä olen nyt täällä teidän kanssanne!
Hän ei kysynyt, minne Félicien vei häntä, hän kulki tahdottomana hänen käsivarteensa nojaten satavuotisten jättiläisten synkässä katveessa. Tasainen ruohikko tuntui astuessa suloiselta, puitten lehväiset kuvut kaartuivat häipyvän korkeina kuin kirkon holvit. Ei risaustakaan, ei henkäystäkään kuulunut, ei mitään muuta kuin heidän sydäntensä lyönnit.
Vihdoin Félicien avasi puistopaviljongin oven ja sanoi:
— Käykää sisään, tässä on minun asuntoni.
Tämän eristetyn, syrjäisessä puiston kolkassa olevan rakennuksen oli hänen isänsä katsonut hänelle sopivaksi asunnoksi. Alhaalla oli siinä suuri sali, yläkerrassa täydellinen huoneisto. Lamppu valaisi alakerran suurta huonetta.
— Niinkuin näette, jatkoi Félicien hymyillen, — olette käsityöläisen luona. Tämä on minun työhuoneeni.
Se oli todellakin työhuone, jonka rikas poika oli järjestänyt harjottaakseen siinä aikansa kuluksi lasimaalaajan ammattia. Hän oli ottanut selvän vanhoista, kolmannentoista vuosisadan aikuisista menettelytavoista, hän saattoi kuvitella olevansa joku noita alkuaikaisia lasimaalaajia, jotka loivat mestariteoksia sen ajan puutteellisilla välineillä. Hän tyytyi vanhaan, sulatetulla liidulla päällystettyyn pöytään, jolla hän piirusti kuumiltaan ja jolla hän leikkasi laseja kuumalla raudalla, halveksien timanttia. Polttokotelo, vanhan piirustuksen mukaan rakennettu pieni uuni oli juuri täytetty; siinä valmistui korjauskappale erääseen toiseen tuomiokirkon ikkunaan. Laatikoissa oli vielä kaikenkarvaisia laseja, jotka hänen oli itse itselleen valmistettava, sinisiä, keltaisia, vihreitä, punaisia kaikissa vivahduksissa, vaaleita, marmorijuovaisia, himmeitä, tummia, helmiäishohtoisia ja helakoita. Mutta seinillä oli kauniita verhoja, ja työhuoneen leima hukkui taitehikkaan, kallisarvoisen sisustuksen loistoon. Perällä seisoi, vanhanaikainen ehtoolliskaappi jalustanaan, suuri, kullattu Neitsyenkuva, hymyillen purppuranpunaisilla huulillaan.
— Ja te teette työtä, te teette työtä! toisti Angélique lapsellisen iloisena.
Sulatusuuni huvitti häntä suuresti. Hän vaati Félicienin selittämään tarkoin koko työntekonsa: kuinka hän entisajan mestarien tavoin tyytyi käyttämään sulattimessa värjättyjä laseja, jotka hän vain yksinkertaisesti varjosti mustalla; minkätakia hän asetti etusijalle pienet, selväpiirteiset henkilökuvat, tehostaen eleitä ja vaatetusta; ja ajatuksensa lasimaalaustaiteesta, joka oli alkanut taantua, kun ruvettiin maalaamaan lasille ja emaljoimaan ja piirustamaan huolellisemmin; ja sen lopullisen mielipiteensä, että lasimaalauksen tuli olla yksinomaan läpikuultavaa mosaiikkia, mahdollisimman heleitä värejä mahdollisimman sopusointuisesti ryhmitettynä, jotta kokonaisuus muodosti kuin kimpun hienosti valikoituja, helakoita kukkia. Mutta vaikka Angélique tahtoi selvän kaikesta, ei hän itse asiassa välittänyt rahtuakaan koko lasimaalaustaiteesta. Näillä seikoilla oli mielenkiintoa vain sen takia, että ne koskivat Félicieniä, antoivat aihetta puhua hänestä aina enemmän ja muodostivat kuin osan hänen olemuksestaan.