— Ah, sanoi hän, me tulemme olemaan onnellisia! Te maalaatte ja minä kirjailen.
Félicien oli tarttunut hänen käsiinsä. He seisoivat keskellä avaraa huonetta, jonka ylellisyydessä Angélique tunsi olonsa aivan kodikkaaksi, ikäänkuin tämä olisi se luonnollinen ympäristö, missä hänen onnensa alkaisi kukoistaa. Ja molemmat olivat vaiti hetkisen. Sitten Angélique puhkesi jälleen lausumaan:
— Se on siis päätetty?
— Mikä? kysyi Félicien hymyillen.
— Että me menemme naimisiin.
Félicien ei vastannut heti. Hänen kasvojensa valkoinen hipiä oli äkkiä punastunut. Se saattoi Angéliquen levottomaksi.
— Olenko pahottanut teitä? kysyi hän.
Mutta Félicien pusersi jo hänen käsiään, niin kiihkeästi että hän tunsi sen väristyksen koko ruumiissaan.
— Se on päätetty. Kun te haluatte jotakin, ei muuta tarvita, se on tapahtuva esteistä huolimatta. Minä olen olemassa vain yhtä tarkotusta varten: totellakseni teitä.
Silloin Angéliquen kasvot säteilivät.