— Me menemme naimisiin, me rakastamme toisiamme aina, me emme jätä toisiamme enää koskaan.
Hän ei epäillyt lainkaan, hän uskoi että se tapahtuisi jo seuraavana päivänä, yhtä helposti kuin Legendan ihmeet. Hänelle ei johtunut mieleenkään ajatusta pienimmästäkään esteestä, vähimmästäkään viivytyksestä. Minkä takia heidän olisi enää tarvinnut olla erotettuina toisistaan, kun he kerran rakastivat toisiaan? Kun ihmiset rakastuvat toisiinsa, niin he menevät naimisiin, sehän on hyvin yksinkertaista. Hänen mielensä täytti suuri, rauhallinen ilo.
— Se on siis selvä, ja kättä päälle, jatkoi hän leikkiä laskien.
Félicien vei hänen pienen kätensä huulilleen.
— Se on selvä.
Ja kun Angélique lähti, peljäten aamun valkenevan ja tuntien maltitonta halua päästä kertomaan salaisuuttaan, tahtoi Félicien tulla häntä saattamaan,
— Ei, ei, me emme tulisi perille ennen aamua. Minä osaan kyllä yksinkin… Huomiseen.
— Huomiseen.
Félicien totteli, tyytyen katsomaan kun Angélique lähti, ja Angélique juoksi tummien jalavien alitse ja valossa kylpevän Chevrotten rantaa pitkin. Hän sivuutti jo puiston portin ja alkoi kiitää Mariantarhan rehevää ruohokenttää pitkin. Juostessaan hän ajatteli, ettei hän mitenkään malttaisi odottaa auringonnousuun asti, vaan että olisi paras heti koputtaa Hubertien ovelle ja herättää heidät ja kertoa kaikki. Onni paisutti häntä pakottaen hänet suoraan tunnustukseen. Hänen olisi ollut mahdotonta pidättää viittäkään minuuttia kauemmin tuota salaisuutta, jota hän oli säilyttänyt niin kauan. Hän saapui puutarhaan ja sulki portin.
Silloin hän näki tuomiokirkon seinustalla Hubertinen, joka istui häntä odottaen pimeässä yössä, harvalehtisten syreenipensaitten ympäröimällä kivipenkillä. Hän oli herännyt, aavistava levottomuus oli ajanut hänet ylös, ja löytäessään ovet avoimina hän oli käsittänyt kaiken. Huolissaan, peljäten pahentavansa asiaa, ei hän tietänyt mihin mennä ja jäi senvuoksi odottamaan.