Angélique heittäytyi heti hänen kaulaansa. Hän ei ollut lainkaan hämillään, hänen sydämensä hyppi riemusta, hän nauroi iloissaan, saadessaan vihdoinkin keventää mielensä kauan kätketystä salaisuudesta.
— Oi, äiti! Se on nyt päätetty!… Me menemme naimisiin, ja minä olen niin iloinen!
Hubertine katsoi häneen tutkivasti, ennenkuin vastasi. Mutta hänen pelkonsa hupeni, kun hän näki tuon kukoistavan neitseellisyyden, nuo kirkkaat silmät ja puhtaat huulet. Ja jäljelle jäi vain suuri murhe, kyyneleet valuivat pitkin hänen poskiaan.
— Lapsi raukkani! kuiskasi hän, kuten edellisenä iltana kirkossa.
Angélique huudahti hämmästyksestä, nähdessään hänet tällaisena, hänet, joka aina oli niin tyyni eikä milloinkaan itkenyt.
— Mitä, äiti? Te olette suruissanne… Niin, minä olen kyllä ollut hyvin paha, minä olen salannut sitä teiltä. Mutta jos te tietäisitte, kuinka se salaisuus on painanut mieltäni! Alussa en puhunut, ja sitten en enää uskaltanut… Teidän täytyy antaa minulle anteeksi.
Hän oli istunut Hubertinen viereen ja kiertänyt hyväilevästi käsivartensa hänen ympärilleen. Vanha penkki näytti miltei hukkuvan sammaleiseen sopukkaansa tuomiokirkon juurelle. Syreenit kohosivat varjostavina heidän päittensä päällä ja heidän vieressään oli orjanruusupensas, jota Angélique oli hoitanut nähdäkseen eikö siitä puhkeaisi ruusuja. Mutta se oli joutunut unhotuksiin joku aika sitten, ja valloilleen heitettynä se alkoi palata villiin tilaansa.
— Äiti, minä kerron teille kaikki, näin, teidän korvaanne!
Ja puoliääneen hän sitten kertoi koko heidän rakastumisensa ehtymättöminä tulvehtivin sanoin, elvyttäen jälleen eloon pienimmätkin tapahtumat ja elähtyen itse niitä elvyttäessään. Hän ei jättänyt sanomatta mitään, hän kaivoi muistonsa sopukat pohjia myöten aivan kuin olisi tehnyt rippitunnustusta. Eikä hän ujostellut ollenkaan, lemmen hehku kuumensi hänen poskiaan, ylpeyden tuli loisti hänen silmistään, kun hän ääntään korottamatta puhui innokkain kuiskauksin.
Vihdoin Hubertine keskeytti hänet puhuen hänkin hiljaisella äänellä: