— Niin, niin, tuollainen sinä olet! Turhaan sinä koetat itseäsi parantaa, se haihtuu kuitenkin joka kerta kuin tuuleen… Voi sinua ylpeätä ja kiihkotunteista lasta, sinä olet yhä sama pikku tyttö, joka ei tahtonut pestä keittiön lattiaa ja joka suuteli käsiään!
Angélique ei voinut olla nauramatta.
— Ei, älä naura, kohta sinulla ei ole kyllin kyyneliä itkeäksesi…
Tuosta avioliitosta ei tule koskaan mitään, lapsi parkani.
Angéliquelta pääsi pitkä, helkkyvän iloinen nauru.
— Äiti, äiti, mitä te oikein puhutte? Tahdotteko te kiusata ja rangaista minua?… Sehän on niin yksinkertaista! Tänä iltana hän puhuu siitä isälleen, ja huomenna hän tulee selvittämään asian teidän kanssanne.
Tuollaistako hän todellakin kuvitteli? Hubertinen täytyi olla säälimätön. Pieni koruompelijatar, jolla ei ole varoja eikä nimeä, menisi muka naimisiin Félicien d'Hautecoeurin kanssa! Jolla on omaisuutta viisikymmentä miljoonaa ja joka on vanhan aatelissuvun viimeinen jälkeläinen!
Mutta jokaiselle uudelle esteelle, minkä hän esitti, Angélique vastasi levollisesti:
— Minkätähden ei?
Siitähän tulisi suoranainen häpeäjuttu, tuollainen avioliitto olisi vastoin yleisiä onnellisuuden ehtoja. Kaikki nousisi sitä vastustamaan. Aikoiko hän taistella kaikkia vastaan?
— Minkätähden ei?