Kerrottiin, että monseigneur oli ylpeä nimestään ja ankara rakkauden hairahduksille. Toivoiko hän voivansa taivuttaa hänet?
— Minkätähden ei?
Ja järkkymättömänä uskossaan Angélique jatkoi:
— On kummallista, äiti, kuinka pahoiksi te ihmisiä luulette! Minä vakuutan teille, että kaikki käy hyvin!… Kaksi kuukautta sitten te toruitte minua ja laskitte minusta leikkiä — muistattehan? — ja kuitenkin minä olin oikeassa; se mitä silloin ennustin, on tapahtunut.
— Mutta, onneton lapsi, odota ensin loppua!
Hubertine oli murheissaan, hänen tuntonsa soimasi häntä siitä, että hän oli jättänyt Angéliquen tietämättömäksi tässä suhteessa. Hän olisi tahtonut opettaa hänelle ankaraa todellisuutta, valaista hänelle maailman julmuutta ja pahuutta, mutta hän oli hämmentynyt eikä löytänyt tarpeellisia sanoja. Kuinka surullista oli, jos hänen kerran täytyisi syyttää itseään siitä, että oli saattanut tämän lapsen onnettomuuteen, antamalla hänen kasvaa täten erillään maailmasta, yhtämittaisessa unelman valhekuvitelmassa!
— Kuulehan, lapsi kulta, et kai voi kuitenkaan mennä naimisiin tuon nuoren miehen kanssa vastoin meidän kaikkien, vastoin hänen isänsä tahtoa.
Angélique tuli totiseksi, katsoi häntä silmiin ja sanoi sitten vakavalla äänellä:
— Minkätähden ei? Minä rakastan häntä ja hän rakastaa minua.
Äiti kietoi molemmat käsivartensa hänen ympärilleen, veti hänet itseään vasten ja katsoi hänkin vuorostaan tyttöön vaieten, värisevänä. Hunnutettu kuu oli vaipunut tuomiokirkon taakse, taivaalla leijaileva utuharso alkoi heikosti rusottaa lähestyvää aamunkoitetta ilmottaen. Heidän ympärillään levisi aamuilman puhtaus, syvä, vilpoisa hiljaisuus, jota rikkoi ainoastaan heräävien lintujen heikko sirkutus.