— Oi, rakas lapseni, ainoastaan velvollisuus ja kuuliaisuus voivat luoda onnea. Yksi intohimon ja ylpeyden hetki voi aiheuttaa elinaikaisen kärsimyksen. Jos tahdot olla onnellinen, niin alistu, luovu, syrjäydy…
Mutta hän tunsi Angéliquen kapinoivan sylissään, ja se mitä hän ei milloinkaan ollut hänelle sanonut, mitä hän nytkin vielä epäröi ilmaista, purkautui ilmi hänen huuliltaan.
— Kuule. Sinä luulet että isä ja minä olemme onnellisia. Me olisimmekin, jollei eräs kiduttava tuska olisi turmellut elämäämme…
Hän alenti ääntään vielä enemmän ja kertoi Angéliquelle väräjävin kuiskauksin heidän elämäkertansa, kuinka he olivat menneet naimisiin vastoin hänen äitinsä tahtoa, kuinka heidän lapsensa oli kuollut ja kuinka kohtalo oli heitä rangaissut, antaen heidän turhaan toivoa toista. He rakastivat toisiaan kuitenkin yhäti, he olivat eläneet työtä tehden, ilman puutetta; mutta he olivat onnettomia, ja heidän välillään olisi varmasti syntynyt riitoja ja epäsopua, heidän elämänsä olisi muuttunut helvetiksi, he olisivat ehkä eronneet toisistaan riidassa, jolleivät he yhteisin ponnistuksin olisi sitä ehkäisseet, Hubert hyvyydellään ja hän järkevyydellään.
— Ajattele asiaa, lapseni, älä päästä elämääsi mitään, mikä myöhemmin voisi tuottaa sinulle kärsimyksiä… Ole nöyrä ja tottelevainen, vaienna veresi ja sydämesi ääni.
Angélique kuunteli masentuneena, kalpeana, kyyneliään pidättäen.
— Äiti, te teette minulle pahaa… Minä rakastan häntä ja hän rakastaa minua.
Ja hänen kyyneleensä alkoivat vieriä. Tuo luottamus oli järkyttänyt ja hellyttänyt hänen mieltään, hänen silmissään kuvastui säikähdys, ikäänkuin tuo pilkahdus todellisuudesta olisi haavottanut häntä. Mutta hän ei mukautunut. Hän olisi niin mielellään kuollut rakkauteensa.
Silloin Hubertine päätti jatkaa loppuun asti.
— En tahtonut tuottaa sinulle näin paljon tuskaa yhdellä kertaa, sanoi hän. Nyt näen kuitenkin, että sinun tulee saada tietää… Eilen illalla, kun sinä olit mennyt huoneeseesi, tiedustelin minä pastori Cornillelta ja sain kuulla, minkä takia monseigneur niin kauan kieltäydyttyään nyt oli katsonut tarpeelliseksi kutsua poikansa Beaumontiin… Hänellä oli ollut paljon surua siitä, että tuo levoton nuorukainen oli osottanut niin maltitonta elämänhalua, liian varhaista ja liian kiihkeää hänen iälleen ja asemalleen. Luovuttuaan murhemielin aikomuksestaan tehdä hänestä pappi, ei hän enää toivonut voivansa kiinnittää häntä mihinkään muuhunkaan arvonsa ja omaisuutensa mukaiseen toimialaan. Hän ei tulisi koskaan olemaan muuta kuin tunnesielu, houkkio, taiteilija… Ja silloin monseigneur, peljäten hänen joutuvan järjettömiin lemmenseikkailuihin, kutsutti hänet luokseen, toimittaakseen hänet viipymättä naimisiin.