— Entä sitten? kysyi Angélique, joka ei vielä ymmärtänyt.
— Avioliittoa oli suunniteltu jo ennen hänen saapumistaan, ja nyt näyttää kaikki olevan järjestyksessä, sillä pastori Cornille sanoi nimenomaan, että syksyllä hänen pitäisi viettää häitään neiti Claire de Voincourtin kanssa… Tiedäthän Voincourtien palatsin tuolla piispankartanon vieressä. He ovat hyvin läheisissä tuttavuussuhteissa monseigneurin kanssa. Se on kaikissa suhteissa paras liitto, mitä saattaa toivoa, niin säätyyn kuin varallisuuteenkin katsoen. Pastori Cornille antoi sille täyden hyväksymisensä.
Angélique ei enää kuunnellut näitä sovinnaisuussyitä. Hänen silmäinsä eteen oli yhtäkkiä ilmestynyt neiti Clairen kuva. Hän näki hänen kulkevan ohi sellaisena kuin hän joskus oli nähnyt hänen kävelevän puistossaan talvella ja sellaisena kuin hän oli tavannut hänet suurina juhlina tuomiokirkossa: hän oli hänen ikäisensä, kookas, tummaverinen kaunotar, jonka kauneus oli ulkonaisesti huomiotaherättävämpää kuin hänen ja ryhti kuninkaallisen arvokas. Häntä sanottiin hyvin lempeäluontoiseksi, vaikka hän näyttikin kylmältä.
— Tuo hieno, ylhäinen neiti, niin kaunis, niin rikas… Hänen kanssaan hän menee naimisiin…
Hän kuiski näitä sanoja kuin unessa. Sitten hän tunsi sydäntään vihlaisevan ja huusi:
— Hän valehtelee siis! Hän ei ole sanonut sitä minulle.
Hänen mieleensä muistui Félicienin lyhyt epäröiminen ja hänen kasvojensa äkillinen punastuminen, kun hän oli puhunut heidän naimisiinmenostaan. Isku oli niin ankara, että hänen päänsä vaipui kuolonkalpeana äidin olkaa vasten.
— Lapsi kultaseni, rakas lapsi kultaseni… Se on kovin julmaa, minä tiedän sen. Mutta jos odottaisit, niin tulisi vielä julmempaa. Tempaise vain heti veitsi pois haavasta… Aina kun tuskasi herää, muistuta itsellesi, ettei monseigneur, ankara Jean XII, jonka järkähtämätöntä ylpeyttä ihmiset vieläkin muistelevat, milloinkaan anna poikaansa, sukunsa viimeistä jäsentä, mitättömälle koruompelijalle, joka on korjattu porttiholvin alta ja kasvatettu meidän laisten köyhäin ihmisten luona.
Voipuneena Angélique kuuli äitinsä puheen, eikä hän enää vastustanut. Mitä se oli, jonka hän oli tuntenut hipaisevan kasvojaan? Kaukaa kattojen ylitse tuli kylmä hengähdys, hyydyttäen hänen verensä. Oliko se tuo maailman kurjuus, tuo surullinen todellisuus, josta hänelle puhuttiin niinkuin pahankurisille lapsille puhutaan sudesta? Hänelle jäi siitä tuska, vaikka se oli vain sipaissut häntä. Kuitenkin hän jo puolusti Félicieniä; hän ei ollut valehdellut, hän oli vain ollut vaiti. Jos hänen isänsä tahtoisi naittaa hänet tuolle nuorelle neidille, niin hän varmaan kieltäytyisi. Mutta hän ei uskaltanut vielä antautua taisteluun; ja kun hän ei ollut mitään sanonut, niin merkitsi se ehkä sitä, että hän oli juuri silloin tehnyt päätöksensä. Vaikkakin tämä ensimmäinen sortuminen, elämän tylyn sormen kosketus jätti kalpeuden hänen kasvoilleen, säilyi hänen mielessään kuitenkin luottamus, hän uskoi yhä vieläkin unelmaansa. Se tulisi kyllä toteutumaan, hänen ylpeytensä vain oli kukistettu, hänen oli nöyränä tyydyttävä armoon.
— Äiti, on totta, että minä olen tehnyt syntiä. Minä en tee sitä enää… Minä lupaan, etten uhmaa mitään ja että tyydyn olemaan siinä missä taivas tahtoo minun olevan.