Näistä sanoista puhui armo. Ympäristö, missä hän oli kasvanut, ja se kasvatus, minkä hän oli siinä saanut, oli päässyt voitolle. Minkätähden hän olisi epäillyt huomispäivästä, kun tähän asti kaikki hänen ympärillään oli osottanut hänelle niin suurta jaloutta ja hellyyttä? Hän tahtoi olla yhtä viisas kuin Katariina, yhtä nöyrä kuin Elisabet, yhtä siveä kuin Agnes, ja pyhimykset tukisivat häntä ja antaisivat hänelle voimia, hän oli varma, että ne yksin auttaisivat hänet voittoon. Eikö hänen vanha ystävänsä tuomiokirkko, Mariantarha ja Chevrotte, Hubertien pieni, vilpoisa talo, ja Hubertit itsekin, kaikki jotka häntä rakastivat, eivätkö ne puolustaisi häntä, jotta hänen itsensä ei tarvinnut mitään toimia, vaan pysyä ainoastaan kuuliaisena ja puhtaana?
— Siis sinä lupaat, ettet tee koskaan mitään vastoin meidän tahtoamme ja varsinkaan vastoin monseigneurin tahtoa?
— Lupaan, äiti.
— Lupaatko, ettet koskaan enää kohtaa tuota nuorta miestä etkä enää ajattele mieletöntä aikomustasi mennä naimisiin hänen kanssaan?
Tällöin Angéliquen lujuus alkoi horjua. Viimeinen uhmahenki pyrki vielä nostamaan häntä vastarintaan, vedoten hänen rakkauteensa. Mutta sitten hän taivutti päänsä lopullisesti nöyrtyneenä.
— Lupaan, etten tee mitään saadakseni häntä nähdä ja päästäkseni naimisiin hänen kanssaan.
Liikutetuin mielin Hubertine pusersi häntä rintaansa vasten, kiitollisena hänen kuuliaisuudestaan. Oi, kuinka oli surkeata, kun hyvää tarkottaessaan täytyi tuottaa tuskaa niille, joita rakasti! Hän oli murtunut, hän nousi seisomaan, aamun valkeus hämmästytti häntä. Lintujen sirkutus oli yltynyt, vaikkei ainoatakaan näkynyt vielä lenteleväksi. Ylhäällä taivaalla pilviharso haihtui kuin usva sinertävän kuulakkaaseen ilmaan.
Angéliquen katse oli koneellisesti jäänyt tuijottamaan orjanruusupensaaseen, ja hän huomasi vihdoin sen pienet lehdet ja heiveröiset kukat. Hän naurahti surumielisesti.
— Te olitte oikeassa, äiti, eipä näytä juuri siltä että siitä puhkeaisi ruusuja.