Aamulla kello seitsemän aikaan Angélique oli työssä niinkuin tavallisesti. Ja päivät seurasivat toisiaan, ja joka aamu hän istuutui hyvin rauhallisena edellisenä iltana jättämänsä messupaidan ääreen. Tuntui kuin ei olisi tapahtunut mitään muutosta, hän piti täsmälleen sanansa, sulkeutui sisälle, koettamatta tavata Félicieniä. Eikä tämä näyttänyt edes synkentävän hänen mieltään, hänen kasvonsa näyttivät yhtä iloisen nuorekkailta kuin ennenkin, ja hän hymyili Hubertinelle huomatessaan tämän katselevan häntä kummastellen. Mutta vaikka hän noudattikin vaiteliaisuutta näin lujatahtoisesti, ajatteli hän kuitenkin yksinomaan Félicieniä aamusta iltaan. Hänen toivonsa oli kukistumaton, hän oli varma että kaikki toteutuisi esteistä huolimatta. Ja tämä varmuus se antoi hänelle tuon ylvään ja suoran rohkeuden ilmeen.
Hubert torui häntä toisinaan.
— Sinä työskentelet liiaksi, sinä näytät hieman kalpealta… Mahdatko edes nukkua hyvin?
— Oi, isä, minä nukun kuin tukki! En ole milloinkaan voinut paremmin.
Mutta Hubertinekin tuli levottomaksi vuorostaan ja alkoi esittää jotakin virkistävää vaihtelua.
— Jos haluat, niin lukitsemme ovet ja teemme kaikki kolme matkan
Pariisiin.
— Niinkö todellakin! Mutta entäs tilaukset, äiti?… Uskokaa minua, silloin minä vasta olenkin oikein terve, kun saan tehdä kovasti työtä!
Itse asiassa Angélique vain odotti ihmettä, jotain näkymättömän maailman ilmausta, joka antaisi hänet Félicienille. Puhumattakaan siitä, että hän oli luvannut olla mitään yrittämättä, niin mitä olisi hyödyttänytkään toimia, kun näkymätön maailma lakkaamatta toimi hänen puolestaan? Ja samalla kun hän pysyi vapaaehtoisessa toimettomuudessaan ja tekeytyi välinpitämättömän näköiseksi, olivat hänen korvansa aina kuulostamassa joka puolella värähteleviä ääniä, tuon ympäristön pieniä, tuttuja ääniä, jossa hän eli ja joka tulisi häntä auttamaan. Jotain tulisi pakostakin tapahtumaan. Istuessaan avonaisen ikkunan ääressä ompelukehyksensä yli kumartuneena hän ei jättänyt tarkkaamatta ainoatakaan puitten lehvien kahahdusta tai Chevrotten kuiskausta. Tuomiokirkon pienimmätkin henkäykset saapuivat hänen tarkkaavaiseen huomioonsa: hän kuuli kirkonvartian tohvelien sipsutuksenkin, kun tämä kulki sammuttamassa kynttilöitä. Hän tunsi jälleen sivuillaan salaperäisten siipien havinaa, hän tiesi näkymättömien voimien olevan läsnä. Ja hän saattoi toisinaan yhtäkkiä käännähtää, luullen että jokin haamu oli kuiskannut hänen korvaansa voittoon vievän neuvon. Mutta päivät vierivät, eikä mitään tullut vielä.
Iltasin Angélique ensimmältä varoi menemästä parvekkeelle, jotta ei joutuisi rikkomaan valaansa, jos Félicien sattuisi olemaan Mariantarhassa. Hän odotti huoneessaan. Mutta viimein, kun lehdetkin tuntuivat nukkuvan liikkumattomina, hän rohkaistui ja alkoi jälleen tähystellä pimeyteen. Mistähän ihme mahtoi ilmestyä? Piispankartanon puutarhasta varmaankin kohoaisi tulinen käsi, viitaten häntä tulemaan. Tai tuomiokirkossa ehkä urut alkaisivat pauhata, kutsuen häntä alttarille. Mikään ei olisi häntä hämmästyttänyt, ei vaikka Legendan kyyhkyset olisivat saapuneet tuoden siunauslauseita nokassaan, tai vaikka pyhimykset olisivat seinien läpi tulleet hänelle ilmottamaan, että monseigneur halusi tutustua häneen. Yksi seikka häntä vain hämmästytti yhä enemmän joka ilta, nimittäin se, että ihme oli niin hidas tapahtumaan. Yöt seurasivat toisiaan niinkuin päivätkin, eikä mitään, ei mitään vielä ilmestynyt.
Kun toinen viikko oli kulunut, kummastutti Angéliquea vielä enemmän se, ettei hän ollut kertaakaan nähnyt Félicieniä. Hänhän oli kyllä sitoutunut olemaan yrittämättä mitään häntä lähestyäkseen; mutta, vaikka hän ei siitä mitään sanonut, hän luotti siihen että Félicien tekisi kaikkensa lähestyäkseen häntä. Ja Mariantarha pysyi tyhjänä, hän ei ollut edes kertaakaan kulkenut sen ruohikon poikki. Koko kahden viikon aikana hän ei kertaakaan ollut öisin nähnyt hänen varjoaan. Tämä ei kuitenkaan horjuttanut hänen uskoaan. Jollei Félicien tullut, niin se johtui siitä, että hän valmisti heidän onneaan. Mutta hänen hämmästyksensä kasvoi sentään yhä enemmän, ja siihen alkoi sekottua hiukan levottomuuttakin.