Eräänä iltana olivat koruompelijat syöneet ateriansa alakuloisuuden vallitessa, ja kun Hubert oli mennyt ulos, sanoen syyksi jonkun kiireellisen asian, jäivät Hubertine ja Angélique kahden keittiöön. Hubertine katsoi Angéliquea pitkään silmät kosteina, liikutettuna hänen kauniista urheudestaan. He eivät olleet kahteen viikkoon vaihtaneet sanaakaan siitä, mitä heidän sydämensä olivat täynnä, ja häntä liikutti tuo lujuus ja vilpittömyys lupauksensa pitämisessä. Äkillisessä hellyyden puuskassa hän avasi sylinsä, ja Angélique heittäytyi hänen rintaansa vasten ja molemmat syleilivät toisiaan äänettöminä.
Kun Hubertine vihdoin saattoi puhua, sanoi hän:
— Ah, lapsi parkani, olen odottanut että jäisimme kahden kesken, sinun tulee saada tietää… Kaikki on lopussa, aivan lopussa.
Angélique oli suoristautunut, hän huusi säikähtyneenä:
— Félicien on kuollut!
— Ei, ei.
— Jollei hän tule, niin hän on kuollut!
Ja Hubertinen täytyi selittää hänelle, että Ihmeen kulkueen jälkeisenä päivänä hän oli tavannut Félicieniä ja vaatinut häntä samoin lupaamaan, että hän pysyisi tulematta, jollei hänellä olisi siihen monseigneurin nimenomaista lupaa. Se oli itse asiassa lopullinen hylkäys, sillä Hubertine tiesi avioliiton kerrassaan mahdottomaksi. Hän oli saattanut Félicienin aivan järkytetyksi, näyttämällä hänelle, kuinka pahoin hän oli tehnyt pannessaan vaaraan luottavaisen tyttö raukan maineen, kun ei kuitenkaan voinut mennä naimisiin hänen kanssaan. Ja Félicien oli myös huudahtanut, että hän tahtoisi kuolla surusta, jonka aiheuttaisi ero rakastetusta, mieluummin kuin menettelisi uskottomasti. Hän aikoi tunnustaa isälleen jo samana iltana.
— Kas niin, jatkoi Hubertine, — sinulla on niin paljon rohkeutta että minä puhun sinulle peittelemättä… Ah, jospa tietäisit, kultaseni, kuinka säälin sinua ja kuinka ihailen sinua, nähdessäni kuinka uljaasti ja urheasti sinä saatat olla vaiti ja näyttää iloiselta, vaikka sydämesi on pakahtumaisillaan… Mutta sinä tarvitset rohkeutta vielä paljon, paljon… Tänään iltapäivällä puhuttelin pastori Cornillea. Kaikki on lopussa, monseigneur ei suostu.
Hän odotti rajua kyynelpuuskaa ja hämmästyi senvuoksi nähdessään Angéliquen istuutuvan jälleen kalpeana, mutta levollisin ilmein. Vanha tammipöytä oli korjattu aterian jälkeen, lamppu valaisi entistä yhteistupaa, eikä hiljaisuutta häirinnyt muu kuin kattilan heikko sirinä.