— Ei mikään ole lopussa, äiti… Kertokaa minulle kaikki, minulla on oikeus tulla tietämään, eikö olekin? Sehän koskee minua.
Ja hän kuunteli tarkkaavasti Hubertinen kertoessa niin paljon kuin hän luuli voivansa hänelle ilmaista siitä mitä hän oli kuullut pastorilta, sillä hän tahtoi vieläkin salata elämää tuolta viattomalta lapselta ja jätti senvuoksi mainitsematta useita yksityiskohtia.
Aina siitä saakka kun monseigneur oli kutsunut poikansa luokseen, oli hänen elämänsä ollut rauhatonta. Poistettuaan hänet näkyvistään heti vaimonsa kuoleman jälkeen ja kieltäydyttyään kahdenkymmenen vuoden aikana häneen tutustumasta, hän näki nyt hänet nuoruutensa voimassa ja kukoistuksessa, suremansa vainajan elävänä muotokuvana, saman ikäisenä kuin hän oli ollut ja yhtä vaaleaverisen kauniina kuin hän. Tuo pitkä karkotusaika, tuo vihamielisyys tätä lasta kohtaan, joka oli maksanut äidilleen hengen, oli ollut samalla viisas varokeino. Hän tunsi sen tällä hetkellä, hän katui peruutustaan. Ei ikä, ei kaksikymmentä rukouksissa vietettyä vuotta, ei Jumalalle antautuminen olleet kuolettaneet vanhaa ihmistä. Heti kun hän näki tuon pojan, joka oli hänen vertansa ja hänen jumaloimansa naisen verta, astuvan eteensä hymyilevine sinisilmineen, alkoi hänen sydämensä lyödä haljetakseen, luullen että kuollut oli jälleen herännyt elämään. Hän löi nyrkillään rintaansa, hän nyyhkytti voimattomassa katumuksessa, huutaen että pitäisi kieltää pappissäätyyn pääsy niiltä, jotka ovat tunteneet naisen, jotka ovat veren siteillä naiseen yhdistetyt.
Kunnon pastori Cornille oli kertonut tätä Hubertinelle hillityin äänin ja vapisevin käsin. Oli liikkeellä salaperäisiä huhuja. Kerrottiin, että monseigneur heti hämärän tullen sulkeutui huoneeseensa ja kamppaili kyynelöiden ja valittaen yöt läpeensä niin kiihkeästi, että sen ääni kuului ulkopuolellekin, vaikka paksut seinäverhot olivat sitä tukahduttamassa, saattaen kauhun valtaan koko piispankartanon. Hän oli luullut unohtaneensa ja kukistaneensa intohimonsa. Mutta se syntyi uudelleen rajumyrskyn voimalla, herättäen esiin hänen entisen hurjan, pelottavan, tarunomaisilta sotasankareilta ja seikkailijapäälliköiltä perityn luonteensa. Joka ilta hän oli polvillaan, iho jouhipaidan raatelemana, ja koetti karkottaa rakastamansa naisen haamua, manaten ruumisarkusta silmäinsä eteen sen maatuneen tomun, joksi hänen oli täytynyt muuttua. Mutta hän nousikin elävänä, hurmaavan suloisena kuin kukkanen, sellaisena kuin hän oli ollut nuoruudessaan, kun hän oli rakastanut häntä jo elähtäneen miehen mielettömällä rakkaudella. Kidutus alkoi uudelleen, yhtä verisenä kuin hänen vaimonsa kuolinpäivän jälkeen. Hän suri häntä, hän halasi häntä, kapinoiden yhä vielä Jumalaa vastaan, joka oli riistänyt hänet häneltä. Vasta aamunkoitteessa hän rauhottui, nääntyneenä, halveksien itseään ja kyllästyneenä maailmaan. Oi, jospa hän olisi voinut murskata intohimonsa, tuon kauhean kiusaajan, saadakseen jälleen vaipua jumalallisen rakkauden kaikkityynnyttävään rauhaan!
Tullessaan ulos huoneestaan monseigneurillä oli tavallinen ankara muotonsa, hänen kasvonsa olivat tyvenet ja ylpeät, ainoastaan hiukan kalvakkaat. Sinä aamuna, jolloin Félicien oli tehnyt hänelle tunnustuksensa, hän oli kuunnellut häntä sanaakaan puhumatta, hilliten itsensä niin valtavalla tahdonponnistuksella, ettei hänessä ollut ilmennyt värettäkään. Hän katseli häntä, ja hänen nuoruutensa, kauneutensa ja tulisuutensa liikutti häntä, hän tunsi itsensä tuossa rakkauden mielettömyydessä. Eikä hän tuntenut vihamielisyyttä, hänen tahtonsa oli täysin vapaa, hän tunsi vain että hänen ankara velvollisuutensa oli pelastaa hänet siltä tuskalta, joka hänelle itselleen oli tuottanut niin paljon kärsimystä. Hän tahtoi kuolettaa poikansa intohimon, niinkuin hän tahtoi kuolettaa omansa. Ja tuon seikkailun romanttisuus täydensi hänen levottomuutensa. Mitä! Köyhä, halpasukuinen tyttö, pieni koruompelijatar, jonka hän on nähnyt kuutamossa, kirkastuneena siksi legendan hennoksi neitsyeksi, jota hän oli jumaloinut unelmissaan! Ja hän oli vastannut ainoastaan kaksi sanaa: Ei koskaan! Félicien oli heittäytynyt hänen jalkoihinsa, pyytänyt ja rukoillut, puolustanut itseään ja Angéliquea. Siihen saakka hän oli lähestynyt häntä vain arkana ja vavisten, hän rukoili ettei hän estäisi hänen onneaan, uskaltamatta vielä edes nostaa katsettaan hänen pyhään persoonaansa. Nöyrin äänin hän tarjoutui häviämään, viemään vaimonsa niin kauas ettei heitä enää koskaan nähtäisi, luovuttamaan kirkolle koko suuren omaisuutensa. Hän ei tahtonut muuta kuin olla rakastettu ja rakastaa, vaikka aivan tuntemattomana. Silloin oli monseigneurin läpi käynyt väristys. Hän oli antanut sanansa Voincourteille, ei koskaan hän sitä peruuttaisi. Ja Félicien, menehtyneenä, tuntien raivon kuohahtavan sydämessään, oli poistunut, peljäten että se veren kuohu, joka kuumensi hänen poskiaan, saattaisi hänet häpäisemään pyhyyttä kapinoivalla uhmalla.
— Lapseni, lopetti Hubertine, — näet nyt, ettei sinun pidä enää ajatella tuota nuorta miestä, sillä et suinkaan aio tehdä monseigneurin tahtoa vastaan… Minä aavistin tämän kaiken ennakolta. Mutta minusta on mieluisampaa, että tosiasiat saavat puhua puolestaan ja että este ei tule minun puoleltani.
Angélique oli yhä kuunnellut rauhallisen näköisenä, ristissä olevat kädet helmaan valahtaneina. Hänen silmäluomensa tuskin rävähtivät aika-ajoin, liikkumattoman katseensa edessä hän näki koko kohtauksen, kun Félicien oli polvillaan monseigneurin jaloissa puhuen hänestä ylitsevuotavassa rakkaudessaan. Hän ei vastannut heti, hän istui yhä mietteissään keskellä keittiön elotonta hiljaisuutta, jota kattilan sirinäkin oli herennyt häiritsemästä. Hänen silmäluomensa painuivat alas, hän katseli käsiään, jotka lampun valossa olivat valkoiset kuin norsunluu. Sitten hänen huulilleen nousi jälleen voittamattoman luottavainen hymy, ja hän sanoi yksinkertaisesti:
— Jos monseigneur on kieltäytynyt, niin se johtuu siitä, että hän odottaa kunnes hän tulee minut tuntemaan.
Sinä yönä Angélique ei juuri nukkunut. Hän ei saanut mielestään ajatusta, että monseigneur taipuisi, kun vain saisi hänet nähdä. Eikä siinä ajatuksessa ollut mitään naisellista turhamaisuutta, vaan hän tunsi rakkauden kaikkivoipaisuuden, hän rakasti Félicieniä niin kovasti, että se varmaan näkyisi hänestä ja että isä ei voisi kauemmin pysyä päätöksessään, joka tekisi heidät onnettomiksi. Yhä uudelleen ja uudelleen hän kääntyi suuressa vuoteessaan ja kertasi tätä mielessään. Monseigneur kulki hänen suljettujen silmäinsä editse. Ehkä tuo odotettu ihme tulisikin tapahtumaan juuri hänessä ja hänen kauttansa. Ulkona uinui lämmin yö, hän terotti kuuloaan erottaakseen ääniä, koettaen saada selville mitä hänelle neuvoivat puut, puro, tuomiokirkko ja hänen oma huoneensa, jossa ystävälliset haamut häntä ympäröivät. Mutta kaikki oli sekavaa huminaa, hän ei erottanut yhtään selvää sanaa. Hän tuli malttamattomaksi, varmuus viipyi liian kauan. Ja nukahtaessaan hän huomasi sanovansa itsekseen:
— Huomenna minä puhun monseigneurille.