Aamulla hänen herätessään tämä toimenpide tuntui hänestä aivan yksinkertaiselta ja välttämättömältä. Häntä kannusti vilpitön ja uljas rakkaus, jonka uljuus oli puhdasta ja ylvästä.
Hän tiesi, että piispan oli tapana joka lauantaina viiden aikaan iltapäivällä tulla Hautecoeurin kappeliin missä hän rukoili yksin, seuranaan ainoastaan sukunsa menneisyys ja oma entisyytensä, etsien yksinäisyyttä, jota kohtaan koko hänen papistonsa tunsi mitä syvintä kunnioitusta. Ja nyt oli juuri lauantai. Angélique oli nopeasti tehnyt päätöksensä. Piispankartanossa häntä ei ehkä olisi otettu vastaan; lisäksi siellä oli aina ihmisiä, ja ne olisivat saattaneet hänet hämmentymään; sitävastoin olisi niin mukavaa odottaa kappelissa ja esittää itsensä monseigneurille heti kun tämä astuisi sisään. Tänäkin päivänä hän käytteli neulaa uutterana ja vakavana kuten tavallisesti. Hän ei tuntenut lainkaan levottomuutta, hän oli aivan tyyni tehtyään päätöksensä, sillä hän oli varma tekonsa hyväksyttävyydestä. Kello neljän aikaan hän sitten lähti ulos, sanoen aikovansa käydä katsomassa Gabet-muoria. Hän oli puettuna kuten tavallisesti armeliaisuuskäynneillään, päässään yksinkertainen puutarhahattunsa, jonka nauhat hän oli sitaissut umpimähkään, katsomatta peiliin. Hän oli kääntynyt vasemmalle ja työnsi auki pyhän Agneksen portin täytereunuksella varustettua ovipuoliskoa, joka humahtaen sulkeutui hänen jälkeensä.
Kirkko oli tyhjä, ainoastaan eräässä pyhän Joosefin kappelin rippituolissa oli joku nainen polvillaan, niin ettei hänestä ollut näkyvissä muuta kuin musta hame. Ja Angélique, joka siihen saakka oli ollut aivan tyyni, alkoi vavista astuessaan tähän autioon, kylmään pyhättöön, missä hänen kevyet askeleensa tuntuivat hänestä kaikuvan kamalan kovasti. Minkätähden hänen sydäntään näin kouristi? Hän oli luullut olevansa niin vahva, hän oli ollut koko päivän niin tyyni, ajatellessaan että hän teki aivan oikein tahtoessaan olla onnellinen! Ja nyt hän ei ollut enää varma, nyt hän kalpeni niinkuin rikollinen! Hän hiipi Hautecoeurin kappeliin, missä hänen täytyi nojautua ristikkoon.
Tämä kappeli oli vanhan romaanilaisen kuorinympärystän syvimmällä olevia ja synkimpiä. Se oli kuin kallioon hakattu hautakammio, soukka ja alaston, yksinkertaiset risteykset matalaholvisessa katossaan, ja se sai valoa ainoastaan ikkunasta, pyhän Yrjön legendasta, jossa punaiset ja siniset ruudut olivat vallitsevina, luoden kammioon sinipunervan hämäryyden. Valkoisesta ja mustasta marmorista tehty sileä alttari ristiinnaulitunkuvineen ja kaksine kynttiläjalkaparineen muistutti hautapatsasta. Ja seinien muut osat olivat ylhäältä alas asti peitetyt hautakivillä, joista, vaikka ajan hammas oli jo niitä kuluttanut, saattoi vielä lukea syvään uurretun tekstin.
Angélique odotti jännittyneenä, liikkumattomana. Kirkonvartia kulki ohi, mutta ei huomannut häntä, kun hän seisoi kappelin sisäpuolella ristikkoa vastaan painautuneena. Hän näki yhä ripitettävän naisen hameen pistävän esiin rippituolista. Hänen silmänsä tottuivat kappelin puolihämärään ja kiinnittyivät koneellisesti muistokivien kirjotuksiin, joitten kirjaimia hän alkoi tavailla. Hän luki nimiä, jotka hämmästyttivät häntä ja muistuttivat hänen mieleensä Hautecoeurin linnan tarinat: Jean V suuri, Raoul III, Hervé VII. Hän tapasi kaksi muutakin nimeä, Lauretten ja Balbinen, jotka liikuttivat hänen levotonta mieltään kyyneliin asti. Ne olivat onnellisia vainajia; Laurette oli pudonnut kuunsäteeltä ollessaan menossa kihlattunsa luokse, Balbine oli kuollut ilosta nähdessään miehensä, jonka hän oli luullut saaneen surmansa sodassa, ja molemmat he tulivat vielä öisin linnaan, kietoen sen äärettömien valkovaippojensa liehuviin laskoksiin. Olihan hänkin raunioilla käydessään nähnyt heidän liitelevän tornien yllä illan hämärässä. Oi, kuinka mielellään hän olisi kuollut kuten hekin, seitsemäntoistavuotiaana, toteutuneen unelmansa onnessa!
Äkkiä häntä säpsähdytti kirkon holvistossa kumajava kaikuva ääni. Pappi poistui pyhän Joosefin kappelin rippituolista, sulkien sen oven. Angélique hämmästyi, kun ei enää nähnytkään ripitettävää, joka oli jo hävinnyt. Ja kun sitten pappi vuorostaan oli kadonnut sakariston puolelle, tunsi hän olevansa ypö yksin koko avarassa, autiossa kirkossa. Kuullessaan vanhan, ruostuneilla saranoillaan narisevan rippituolin synnyttämän ukkosentapaisen äänen, oli hän luullut monseigneurin olevan tulossa. Hän oli odottanut häntä kohta puoli tuntia, mutta hänellä ei ollut siitä mitään tietoa, hän oli niin järkytetty ettei hän tajunnut ajan kulumista.
Mutta hänen silmänsä pysähtyivät uuteen nimeen, Félicien III:een. Hän se oli matkannut pyhään maahan vahakynttilä kädessään, täyttääkseen Filip Kauniin tekemän lupauksen. Ja Angéliquen sydän tykytti, hänen eteensä ilmestyi Félicien VII:n nuori pää, sen nuoren vaaleakiharaisen ylimyksen, joka oli kaikkien näitten jälkeläinen, jota hän jumaloi ja joka jumaloi häntä. Hänen mielessään myllersivät ylpeys ja pelko. Oliko mahdollista, että hän oli täällä tällä hetkellä sitä varten että ihme tapahtuisi? Hänen edessään oli uudempi marmorilaatta, joka oli edelliseltä vuosisadalta ja josta hän vaivattomasti saattoi lukea mustilla kirjaimilla kaiverretut sanat: Norbert Louis Ogier, Hautecoeurin markiisi, Miranden ja Rouvres'in ruhtinas, Ferrières'in, Montégu'n, Saint-Marc'in ja Villemareuil'n kreivi, Combevillen parooni, Morainvilliers'in seigneur, neljän kuninkaallisen ritarikunnan jäsen, hänen armeijainsa ylipäällikkö, Normandian kuvernööri, kuninkaallinen ylijahtimestari. Nämä olivat Félicienin isoisän arvonimet, ja hän, Angélique, oli tullut yksinkertaisessa käsityöläisenpuvussaan, neulankäytössä kuihtunein sormin, mennäkseen naimisiin vainajan pojanpojan kanssa.
Kuului vaimeata ääntä, tuskin huomattavaa kevyttä kahinaa lattiakiviä vastaan. Hän kääntyi ympäri ja näki monseigneurin, ja hän jäi seisomaan hämmästyneenä, kun hän lähestyikin niin hiljaa, ilman pelottavaa ukkosenjyrinää, kuten hän oli kuvitellut. Hän oli astunut kappeliin kookkaana, ylhäisenä; hänellä oli samat kalpeat kasvot, sama voimakas nenä, samat kauniit, nuorekkaan-säihkyvät silmät kuin Angéliquen ensi kertaa hänet nähdessä. Aluksi hän ei huomannut Angéliquea, tämän ollessa painautuneena mustaa ristikkoa vastaan. Mutta kun hän sitten kumartui alttaria kohti, löysi hän hänet edestään, jalkojensa juuresta.
Kunnioitus ja pelko olivat tehneet Angéliquen voimattomaksi, hänen jalkansa olivat rauenneet ja hän oli vaipunut polvilleen. Monseigneur oli hänen mielestään kuin pelottava Isä Jumala, jonka käsissä oli ehdottomasti koko hänen kohtalonsa. Mutta hänellä oli urhea sydän, hän puhkesi heti puhumaan.
— Oi, monseigneur, minä olen tullut…