Monseigneur oli suoristaunut. Hän tunsi hänet: se oli sama tyttö, jonka hän oli huomannut ikkunassa Ihmeen kulkueen päivänä ja joka sitten kirkossa oli seisonut tuolilla, tuo pieni koruompelijatar, johon hänen poikansa oli hullaantunut. Hän ei lausunut sanaakaan, ei tehnyt elettäkään. Hän odotti ylhäisenä, jäykkänä.
— Oi, monseigneur, minä olen tullut, jotta voisitte minut nähdä… Te olette hyljännyt minut, mutta te ette tuntenut minua. Ja nyt minä olen tässä, katsokaa minua, ennenkuin sysäätte minut uudestaan pois… Minä olen vain nuori tyttö, joka rakastan ja joka olen rakastettu, enkä mitään muuta, en mitään tuon rakkauden ulkopuolella, en mitään muuta kuin köyhä lapsi, joka on korjattu tämän kirkon portin alta… Minä olen tässä teidän jaloissanne, te näette kuinka pieni, heikko ja nöyrä minä olen. Teidän on helppo karkottaa minut, jos olen teille haitaksi. Teidän tarvitsee vain kohottaa sormenne musertaaksenne minut… Mutta minä olen itkenyt niin paljon! Täytyy tietää mitä toinen kärsii. Silloin tuntee sääliä… Minä olen tahtonut vuorostani puolustaa asiaani, monseigneur. Minä olen sangen tietämätön, tiedän ainoastaan sen, että rakastan ja olen rakastettu… Eikö siinä ole kylliksi? Rakastaa, rakastaa ja tunnustaa se!
Ja hän puhui edelleen katkonaisin, huokaavin lausein, hän tunnusti hänelle kaiken, viattomuuden ja ylitsekuohuvan rakkauden innostuksessa. Rakkaus pyysi siinä oikeutta. Hän uskalsi tehdä niin, siksi että hän oli puhdas. Vähitellen hän oli kohottanut päätään.
— Me rakastamme toisiamme, monseigneur. Hän on varmaan selittänyt teille, kuinka se on voinut tapahtua. Minä olen sitä usein kysynyt itseltäni, osaamatta siihen vastata… Me rakastamme toisiamme, ja jos se on rikos, niin antakaa se anteeksi, sillä se on tullut kaukaa, puista ja kivistäkin, jotka meitä ympäröivät. Sitten kun tiesin rakastavani häntä, oli jo liian myöhäistä olla enää rakastamatta… Nyt ei liene enää mahdollista tahtoakaan sellaista… Te voitte vartioida häntä kotonanne tai naittaa hänet toiselle, mutta te ette voi saada häntä lakkaamaan rakastamasta minua. Hän kuolee, jollei hän saa minua, kuten minäkin kuolen ilman häntä. Silloinkin kun hän ei ole minun luonani, tunnen, että hän kuitenkin on vierelläni, ettemme enää voi toisistamme erota, että kumpikin vie toisensa sydämen mukanaan. Minun ei tarvitse kuin sulkea silmäni, niin näen hänet, hän on minussa… Ja tekö repäisisitte meidät irti tästä yhteydestä? Monseigneur, se on jumalallista, älkää estäkö meitä rakastamasta toisiamme.
Monseigneur katseli häntä. Hän oli niin kukkea, niin luonnollinen yksinkertaisessa käsityöläisenpuvussaan, kuin tuore, tuoksuva kukkakimppu. Ja monseigneur kuunteli, kun hän lausui rakkautensa korkeata veisua lumosointuisella, vähä vähältä varmenevalla äänellä. Puutarhahattu valahti hänen harteilleen, valohohteinen tukka ympäröi hänen kasvojaan hienona, kultaisena kehänä. Ja hän oli monseigneurin silmissä kuin yksi noita vanhanaikaisten messukirjojen legendaneitsyitä, hänen intohimossaan oli jotakin hauraan vienoa, alkuperäistä, ylimaallista, puhdasta.
— Olkaa hyvä, monseigneur… Teillä on valta, sallikaa meidän tulla onnellisiksi.
Angélique rukoili häntä, hän taivutti jälleen päänsä alas nähdessään hänet niin kylmänä, yhä yhtä äänettömänä ja ilmeettömänä. Ah, tuota avutonta, hänen jalkojensa juuressa polvistuvaa lasta, tuota nuoruuden tuoksua, joka henki hänen taivutetusta niskastaan! Hän näki siinä samat vaaleat hiukset, joita hän oli suudellut sellaisessa hurmiossa ennen muinoin. Se, jonka muisto kidutti häntä vielä kahdenkymmenen katumusvuoden jälkeen, oli ollut yhtä tuoksuva nuoruuttaan, hänellä oli ollut sama ylpeä ja suloinen liljakaula. Hän oli nyt syntynyt uudestaan, hän se nyyhkytti hänen edessään, rukoillen häntä osottamaan lempeyttä intohimoa kohtaan.
Kyyneleet olivat alkaneet virrata Angéliquen silmistä, mutta hän jatkoi kuitenkin, hän tahtoi saada sanotuksi kaikki.
— Ja monseigneur, minä en rakasta ainoastaan häntä itseään, vaan minä rakastan vielä hänen ylhäistä nimeään, hänen ruhtinaallisen rikkautensa loistoa… Niin, minä tiedän kyllä, että kun en itse mitään ole enkä mitään omista, niin näyttää siltä kuin tahtoisin häntä hänen rikkautensa vuoksi. Ja se on tottakin, minä tahdon häntä myös hänen rikkautensa vuoksi… Minä sanon sen teille, koska teidän on tultava tuntemaan minut… Ah, minä tahtoisin tulla rikkaaksi hänen kauttansa ja hänen kanssansa, elää ylellisyyden ihanuudessa ja loistossa, olla hänelle kiitollisuuden velassa kaikista riemuistani, minä tahtoisin että meidän rakkautemme olisi vapaa ja ettemme jättäisi ympärillemme enää kyyneliä emmekä kurjuutta!… Siitä asti kun hän on minua rakastanut, näen minä itseni kultakirjovaatteissa kuten entisajan ihmiset; kaulassani ja käsissäni välkkyy jalokiviä ja helmiä; minulla on hevosia ja vaunuja ja suuria puistoja, joissa minä käyn kävelemässä hovipoikien seuraamana… En voi koskaan ajatella häntä alkamatta uudelleen tätä unelmaa; ja minä sanon itselleni, että sen täytyy tulla todeksi, hän on täyttänyt minun toivoni tulla kuningattareksi. Monseigneur, onko paha rakastaa häntä enemmän sen tähden että hän toteuttaa kaikki lapsuustoiveeni satujen ihmeellisestä kultasateesta?
Monseigneur näki hänet jälleen pystypäisenä, ylpeänä, yksinkertaisuudessaan lumoavan ylhäisenä kuin prinsessa. Hän oli kuin olikin se toinen, hänessä oli sama kukkasen sulo, hänen kyyneleensä olivat yhtä hellät ja kirkkaat kuin hymy. Hänestä virtasi juovuttavaa hurmausta, jonka lämpöiset väreet monseigneur tunsi kasvoillaan. Ne olivat samat muistojen väreet, jotka öisin ajoivat hänet rukousjakkaralleen, missä hän nyyhkytyksillään ja voihkinallaan rikkoi piispankartanon harrasta hiljaisuutta. Vielä edellisenä yönäkin hän oli kamppaillut kello kolmeen asti aamulla; ja tämä rakkausseikkailu, tämä järkytetty intohimo ärrytti hänen parantumatonta haavaansa. Mutta hänen järkähtämättömän ulkopintansa alta ei mikään ilmaissut sitä ponnistusta kysyvää kamppailua, jota hän sisässään kävi hillitäkseen sydämensä rajua sykintää. Jos hänen verensä vuotikin kuiviin pisara pisaralta, niin ei kenkään nähnyt sen juoksevan: hän oli vain entistään kalpeampi ja äänettömämpi.