Tuo vääjäämätön äänettömyys teki Angéliquen toivottomaksi. Hän rukoili kahta hartaammin.
— Minä annan itseni teidän käsiinne. Olkaa armollinen, ratkaiskaa kohtaloni.
Mutta monseigneur ei puhunut vieläkään. Hän herätti Angéliquessa kammoa, ikäänkuin hän olisi kasvanut hänen edessään pelottavan suureksi. Odotuksen ahdistavaa tuskallisuutta lisäsi autio kirkko, jonka holvistot himmenivät valon häipyessä, matalain sivupylväistöjen upottua jo pimeyteen. Kappelissa ei voinut enää erottaa hautakiviäkään, siellä ei ollut jäljellä muuta kuin tuo suuri, mustakaapuinen mies, jonka kapeat, kalpeat kasvot näyttivät olevan ainoa kohta, mihin oli jäänyt valoa. Angélique näki noitten kasvojen loistavat silmät, jotka tuijottivat häneen yhä leimuavampina. Vihakohan se saattoi ne noin liekehtimään?
— Monseigneur, jollen olisi tullut, olisin joutunut ikuisesti soimaamaan itseäni siitä, että rohkeuden puutteen takia olisin ollut syypää meidän molempien onnettomuuteen… Sanokaa, minä rukoilen teitä, sanokaa että olen ollut oikeassa, että te suostutte!
Mitä hyödytti ruveta väittelemään tämän lapsen kanssa? Monseigneur oli ilmottanut pojalleen kieltonsa syyt, ja se sai riittää. Hänen äänettömyytensä johtui siitä, ettei hän luullut itsellään olevan mitään sanottavaa. Angélique arvattavasti ymmärsi tämän, hän yritti kohoutua hänen käsiensä tasalle suudellakseen niitä. Mutta hän tempasi ne kiivaasti taaksepäin, ja Angélique kauhistui nähdessään veren äkkiä syöksähtävän hänen kalpeille kasvoilleen.
— Monseigneur… Monseigneur…
Vihdoinkin monseigneur aukaisi huulensa ja sanoi kaksi lyhyttä sanaa, samat jotka hän oli sinkauttanut pojalleen:
— Ei koskaan!
Ja hän lähti pois, jättäen hartausharjotuksensakin siltä päivältä toimittamatta. Hänen vakavat askeleensa häipyivät kuorikäytävän pylväitten taakse.
Kivilattialle vaipuneena Angélique itki kauan ja katkerasti, keskellä avaran, aution kirkon suurta rauhaa.