XI.
Jo samana iltana, kun oli noustu pöydästä, Angélique teki tunnustuksen Huberteille, kertoen heille käyntinsä piispan puheilla ja hänen kieltonsa. Hän oli hyvin kalpea, mutta aivan tyyni.
Hubert tuli järkytetyksi. Kuinka! Nytkö jo hänen rakas lapsensa kärsi! Hänkin oli jo saanut haavan sydämeensä. Hubertin silmät olivat kyynelissä, hän tunsi syvää tunteen sukulaisuutta Angéliquen kanssa, he olivat yhtä herkkiä kumpikin, pieninkin henkäys tuntemattomista maailmoista tempasi heidät molemmat yhtä helposti mukaansa.
— Voi, rakas lapseni, minkätähden et puhunut minulle? Minä olisin tullut mukaasi, olisin ehkä voinut taivuttaa monseigneurin.
Hubertinen katse sai hänet vaikenemaan. Hubert oli todellakin järjetön. Eikö olisi parempi ottaa tilaisuudesta vaari, jotta saataisiin haudatuksi tuo mahdoton avioliittotuuma? Hubertine sulki Angéliquen syliinsä ja suuteli häntä hellästi otsalle.
— Onhan se siis nyt lopussa, kultaseni, ihan lopussa?
Angélique ei ensin näyttänyt käsittävän. Sitten sanat saapuivat hänen mieleensä kuin jostakin etäältä. Hän katsoi eteensä, ikäänkuin tiedustellakseen tyhjyydeltä. Sitten hän vastasi:
— Niin, on kai.
Ja seuraavana päivänä hän istui jälleen ompelukehyksensä ääreen ja käytteli neulaa näköjään samanlaisena kuin tavallisesti. Hänen entinen elämänsä alkoi uudelleen, hän ei näyttänyt kärsivän lainkaan. Muutenkaan ei ilmennyt viittaustakaan äskeisiin tapahtumiin, ei edes katsetta ikkunaan, ainoastaan poskilla oli tuskin huomattava kalpeus. Uhraus näytti olevan lopullisesti tehty.
Hubertkin uskoi sen ja mukautui Hubertinen järkevyyteen, koettaen pitää loitolla Félicieniä, joka, uskaltamatta vielä nousta isäänsä vastaan, oli kiihtynyt niin ettei enää malttanut olla lähestymättä Angéliquea, vaikka oli luvannut odottaa koettamatta häntä tavata. Hän kirjotti hänelle, ja kirjeet otettiin takavarikkoon. Eräänä aamuna hän tuli itse, ja Hubert oli häntä vastassa. Heidän välillään syntyi selvitys, joka oli yhtä kiusallinen kummallekin, niin selvästi ilmeni nuoren miehen tuska, kun Hubert puhui hänelle tyttärensä toipuvasta rauhallisuudesta, pyytäen häntä pitämään lupauksensa ja pysymään poissa, jottei hän syöksisi Angéliquea uudelleen edellisen kuukauden järkyttäviin mielenliikutuksiin. Félicien lupasi jälleen olla kärsivällinen: mutta hän kieltäytyi jyrkästi ottamasta takaisin Angéliquelle antamaansa lupausta. Hän toivoi yhä voivansa taivuttaa isänsä. Hän odottaisi ja antaisi Voincourteihin nähden asiain olla entisellä kannallaan, käyden heidän luonaan päivällisellä kahdesti viikossa ainoastaan välttääkseen julkista riitaantumista. Ja lähtiessään hän pyysi Hubertia selittämään Angéliquelle, minkä takia hän suostui olemaan hänestä erossa, vaikka se oli hänelle tuskallista: hän ei ajatellut muuta kuin Angéliquea, kaikkien tekojensa ainoana tarkotusperänä oli päästä omistamaan hänet.