Kun Hubertine sai mieheltään kuulla tämän keskustelun sisällön, tuli hän vakavaksi. Oltuaan hetkisen vaiti kysyi hän:
— Aiotko ilmottaa lapselle, mitä hän on pyytänyt sinua sanomaan hänelle?
— Se on minun velvollisuuteni.
Hubertine katsoi häneen kiinteästi ja lausui sitten:
— Tee omantuntosi mukaan… Sen tahdon vain sanoa, että tuon nuoren miehen luulot ovat harhakuvitteluja, hän kyllä lopulta taipuu isänsä tahtoon, ja meidän tyttöraukallemme se olisi kuoleman isku.
Hubert oli masentunut, hänen mielensä valtasi tuskallinen pelko, hän alkoi empiä ja suostui viimein olemaan ilmaisematta mitään. Hän sai muuten joka päivä hiukan rauhottavaa vakuutusta, kun hänen vaimonsa kiinnitti hänen huomionsa Angéliquen rauhalliseen käytökseen.
— Näethän, että haava paranee umpeen… Hän unhottaa.
Mutta hän ei unhottanut, hän ainoastaan odotti hänkin. Kaikki inhimillinen toivo oli kuollut, hän turvautui ihmeeseen. Ihme tulisi varmaan tapahtumaan, jos Jumala kerran tahtoi tehdä hänet onnelliseksi. Hänen oli vain antauduttava hänen käsiinsä. Hän uskoi että tämä uusi koettelemus oli rangaistus siitä, että hän oli koettanut asettaa määriä hänen tahdolleen ahdistamalla monseigneuriä rukouksillaan. Ilman armoa ihminen oli voimaton, voittoon kelvoton. Hänen armontarpeensa sai hänet nöyrtymään ja asettamaan ainoan toivonsa näkymättömän maailman apuun, pysyen itse tahdottomana ja jättäen kaiken toiminnan ympärillään leviäville salaperäisille voimille. Hän alkoi joka ilta lampun valossa lukea jälleen vanhaa Kultaista Legendaa, ja hän haltioitui siitä kuten ennen lapsuutensa viattomina päivinä. Eikä hän epäillyt ainoankaan ihmeen mahdollisuutta, hän oli vakuutettu siitä, että näkymättömän valta on rajaton ja johtaa puhtaat sielut riemulliseen voittoon.
Tuomiokirkon verhoilijamestari oli juuri tullut tilaamaan Huberteilta erinomaisen kallisarvoista koruompelukaistaa monseigneurin piispallista istuinta varten. Kaista, jonka leveys oli oleva puolitoista ja korkeus kolme metriä, tulisi kiinnitettäväksi taustan puukehykseen, ja sen piti esittää kahta luonnollisessa koossa olevaa enkeliä, jotka pitivät käsissään kruunua, jonka alla oli Hautecoeurien vaakuna. Se oli tehtävä korkokuvakirjauksella, mikä työ vaatii suurta taitoa ja on lisäksi hyvin rasittavaa. Hubertit olivat ensin kieltäytyneet, sillä he pelkäsivät että työ kävisi Angéliquelle liian rasittavaksi ja varsinkin että se tekisi hänet murheelliseksi, kun hänen täytyisi tuota vaakunaa kirjaillessaan lanka langalta viikkokausia herätellä eloon muistojaan. Mutta Angélique oli pahastumalla saanut heidät ottamaan tilauksen vastaan ja käynyt sitten joka aamu työhön tavattomalla tarmolla. Näytti siltä kuin hän olisi ollut onnellinen väsyttäessään itseään, kuin hänen olisi tarvinnut turruttaa ruumiinsa pysyäkseen tyynenä.
Ja vanhanaikaisessa työhuoneessa jatkui elämä entisellään, säännöllisenä, aina samanlaisena, ikäänkuin ei olisi ollutkaan hetkeä, jolloin sydämet olivat siellä kiihkeämmin sykkineet. Silläaikaa kun Hubert puuhaili kehyksien kanssa, piirusti, pingotti ja irrotti, auttoi Hubertine Angéliquea, ja molemmilla oli illan tullen sormet kipeinä. Enkeleitä ja koristeita ommellessa oli täytynyt jakaa kukin kuvio useampiin osiin, jotka otettiin yksitellen käsille. Vahvimpia kohoumia varten Angélique juoksutti puikon avulla paksua, valkaisematonta lankaa, jonka hän peitti poikittaiseen suuntaan bretagnenlangalla; ja sitä tehdessään hän muovaili lankakerrosta puksipuisella taltalla, poimutti enkelien vaatteet ja saattoi koristeitten yksityiskohdat esiintymään jyrkkäpiirteisinä. Se oli todellista kuvanveistotyötä. Kun hän oli saanut langat muovatuksi haluttuihin muotoihin, päällystivät hän ja Hubertine ne kultalangoilla, jotka he neuloivat kiinni pajupistoilla. He loivat siten hienoja, verrattoman loistavia kultaisia korkokuvia, jotka säteilivät savuttuneessa huoneessa kuin aurinko. Vanhat työkalut, reikätaltat, purasimet, nuijat ja vasarat olivat riveissä vuosisataisessa järjestyksessään. Kehyksillä ajelehtivat jätevasu ja kultalankarasia, sormustimet ja neulat. Ja »sukkela», käsirukki ja kerinpuut pajukeloineen ruostuivat nurkissaan, näyttäen nukkuvan avonaisista ikkunoista henkivän syvän rauhan raukaisemina.