Päivät vierivät, ja Angélique katkoi neuloja aamusta iltaan, niin kovaa työtä oli tuo kultalankojen neulominen paksun, tiukan lankakerroksen läpi. Näytti siltä kuin olisi tämä raskas työ vaatinut hänet kokonaan ruumiineen ja sieluineen, niin ettei hän enää ajatellutkaan. Jo kello yhdeksän hän pani maata läpiuupuneena ja nukkui kuin kivi. Kun hän työltään jouti hetkiseksi kohottamaan päätään, hämmästyi hän, kun ei nähnytkään Félicieniä. Vaikka hän ei itse tehnytkään mitään häntä kohdatakseen, ajatteli hän että Félicienin olisi pitänyt voittaa kaikki esteet ollakseen hänen luonaan. Mutta hän hyväksyi sen, että Félicien oli niin järkevä; hän olisi soimannut häntä, jos hän olisi tahtonut hätiköidä. Epäilemättä hänkin odotti ihmettä. Angélique eli nyt yksinomaan tuosta odotuksestaan, hän toivoi joka ilta että ihme tapahtuisi seuraavana päivänä. Aina tähän saakka oli hänen mielensä pysynyt kapinoimatta. Toisinaan hän kuitenkin nosti päätään malttamattomana: eikö vieläkään mitään? Ja hän työnsi lujasti neulaansa, jotta hänen hennot sormensa verestivät. Usein hänen täytyi kiskoa neula irti pihdeillä. Kun neula katkesi, synnyttäen kuivan helähdyksen kuin lasia taitettaessa, ei hän edes eleellä osottanut kärsimättömyyttä.
Hubertine alkoi huolestua hänen tavattomasta työkiihkostaan, ja kun pyykinpesun aika tuli, pakotti hän hänet jättämään koruompelun, viettääkseen neljä päivää reippaassa liikunnassa päivänpaisteisessa ulkoilmassa. Gabet-muori, jonka kivut olivat hellittäneet, saattoi auttaa hieromisessa ja huuhtomisessa. Mariantarhassa oli kuin juhla. Tämä elokuun loppupuoli oli kerrassaan ihana, taivas oli lämmin, varjot tummat. Virkistävää raikkautta huokui Chevrotte-purosta, jonka vedet juoksivat viileinä salavien katveessa. Ja ensi päivä kului Angéliquelta hyvin iloisesti, hän paukutti ja virutti vaatteita ja nautti puron, jalavien, myllynraunioitten ja ruohikon seurasta; ne olivat hänen ystäviään, joitten kanssa hänellä oli niin paljon yhteisiä muistoja. Täällähän hän oli tullut tuntemaan Félicienin, ensin salaperäisenä kuutamossa, sitten niin suloisen kömpelönä, sinä aamuna jolloin hän oli pelastanut purosta alusröijyn. Jokaisen vaatekappaleen huuhdottuaan hänen täytyi vilkaista piispankartanon ristikkoporttiin, joka kauan sitten oli jätetty käyttämättömäksi. Siitä hän oli eräänä iltana kulkenut hänen käsivarteensa nojaten; ehkä hän avaisi sen nyt yhtäkkiä, tullakseen noutamaan häntä ja viedäkseen hänet isänsä jalkojen juureen. Tämä toivo antoi viehätyksen hänen karkealle, vaahtopärskeiselle työlleen.
Mutta kun Gabet-muori toisena päivänä toi viimeistä työntökärrykuormaa vaatteita, alkaen levittää niitä Angéliquen kanssa, keskeytti hän loppumattoman lavertelunsa sanomalla kaikessa viattomuudessa:
— Kyllä kai tekin olette kuullut, että monseigneur aikoo naittaa poikansa?
Angélique levitti parhaallaan lakanaa, ollen polvillaan ruohikossa.
Hänen sydämensä oli lakata sykkimästä.
— Niin, ihmiset siitä puhuvat, jatkoi Gabet-muori. Monseigneurin poika menee syksyllä naimisiin neiti de Voincourtin kanssa… Asia on kuulemma lopullisesti sovittu toissapäivänä.
Angélique jäi polvilleen, sekavat ajatukset myllersivät hänen päässään. Uutinen ei häntä suinkaan hämmästyttänyt, hän tunsi sen todeksi. Hänen äitinsä oli siitä puhunut hänelle, se ei tullut odottamatta. Mutta tänä ensi hetkenä hänen jalkansa herpautti ajatus, että Félicien saattoi jonakin väsymyksen hetkenä isänsä pelosta suostua menemään naimisiin tuon toisen kanssa, vaikkei hän häntä rakastanutkaan. Silloin hän, Angélique, jota hän jumaloi, olisi hänet kadottanut. Hän ei ollut koskaan tullut ajatelleeksi tätä heikkouden mahdollisuutta; hän näki nyt Félicienin taipuvan velvollisuudentunnon alle ja kuuliaisuuden nimessä saattavan heidät molemmat onnettomiksi. Ja pysyen yhä polvistuneena hän käänsi katseensa ristikkoporttia kohti, hänen mielensä nousi vihdoinkin kapinaan, hän tunsi halua mennä pudistamaan sen rautatankoja, avata sen kynsillään, juosta Félicienin luokse ja pitää yllä hänen rohkeuttaan, jottei hän antaisi perään.
Hän hämmästyi huomatessaan vastaavansa Gabet-muorille, puhtaasti koneellisen tunteittensa salaamis-vaiston ohjaamana:
— Vai menee hän naimisiin neiti Clairen kanssa… Neiti Claire on hyvin kaunis, sanotaan että hän on hyvin hyväkin…
Ihan varmasti hän menisi tapaamaan Félicieniä heti kun Gabet-muori lähtisi pois. Hän oli odottanut kyllin kauan, hän tahtoi rikkoa valansa olla häntä tapaamatta, se tuntui hänestä nyt vain turhalta vastukselta. Millä oikeudella heidät näin pidettiin erossa? Kaikki muistutti hänelle heidän rakkauttaan, niin tuomiokirkko kuin soliseva purokin ja vanhat jalavat, joitten keskellä he olivat rakastaneet toisiaan. Koska heidän lempensä oli siellä syttynyt, niin siellä hän nyt tahtoi hänet jälleen tavata, kietoa kätensä hänen kaulaansa ja paeta kauas, niin kauas ettei heitä enää koskaan löydettäisi.