— No niin, sanoi vihdoin Gabet-muori, ripustettuaan viimeiset lautasliinat pensaan oksille. — Parin tunnin perästä ne ovat kuivat… Hyvästi nyt vain, neiti, koska minulla ei ole täällä enää mitään tehtävää.
Seisoessaan siinä viheriällä ruohikolla hohtavien lumivalkoisten liinavaatteitten keskellä Angélique muisteli sitä päivää, jolloin heidän sydämensä olivat antautuneet toisilleen niin vilpittöminä, vallattoman rajutuulen piestessä lakanoita ja pöytäliinoja. Minkätähden Félicien ei enää tullut häntä tapaamaan? Minkätähden hän ei ollut kohtaamassa häntä nyt, tässä raikkaan iloisessa vaatteenkuivaus-puuhassa? Mutta kohta, kun hän pitäisi häntä sylissään, hän tietäisi taas ettei hän kuulunut muille kuin hänelle yksin. Hänen ei tarvitsisi edes nuhdella Félicieniä hänen heikkoudestaan, jo hänen pelkkä ilmestymisensä riittäisi antamaan hänen tahdolleen voiman pitää kiinni heidän onnenvaatimuksestaan. Félicien ei pelkäisi mitään, kunhan hän vain menisi viipymättä häntä tapaamaan.
Tunti kului, ja Angélique käyskenteli hitain askelin vaatteitten keskellä, itsekin valkoisena auringonsäteitten häikäisevästä heijastuksesta, ja hänen sisässään heräsi epäselvä ääni, joka tuli yhä voimakkaammaksi ja esti häntä menemästä ristikkoportin luokse. Alkava taistelu pelotti häntä. Kuinka? Eikö hänen sydämessään ollut mitään muuta kuin tuo tahto, joka vaati häntä menemään? Siellä oli, sinne oli varmaan pantu jotain muutakin, jotain, mikä nousi esteeksi ja sekotti hänen intohimonsa viattoman yksinkertaisuuden. Olisihan varsin yksinkertaista rientää sen luokse, jota rakastaa; ja kuitenkaan hän ei nyt voinut sitä tehdä, häntä pidätti tuskallinen epäilys: hän oli vannonut, hän tekisikin siinä ehkä hyvin pahasti. Illalla, kun vaatteet olivat kuivat ja Hubertine tuli häntä auttamaan niitten poisviemisessä, ei hän vielä ollut päässyt ratkaisuun, ja hän päätti miettiä yöllä. Syli täynnä lumivalkoisia, hyvälle tuoksuvia vaatteita hän heitti rauhattoman katseen hämärtyvään Mariantarhaan; se oli hänen mielestään kuin rehellinen ystävä, joka ei antanut suostumustaan rikolliseen aikomukseen.
Seuraavana aamuna Angélique heräsi rauhattomana. Useita öitä kului vielä, hänen voimatta tehdä päätöstään. Ainoastaan varmuus siitä, että Félicien rakasti häntä, auttoi häntä pysymään tyynenä. Se varmuus oli pysynyt horjumattomana, hän tunsi siinä suloista viihdytystä. Tietäessään olevansa rakastettu hän jaksaisi odottaa ja kestää kaikki. Hänet oli jälleen vallannut armeliaisuuden puuska, hän heltyi pienimmistäkin kärsimyksistä, kyyneleet olivat aina valmiina puhkeamaan hänen silmistään. Mascart-ukolle hän sai taas toimittaa tupakkaa, Chouteau-vanhukset saivat häneltä makeisiakin. Mutta varsinkin Lemballeusen perhe hyötyi hänen anteliaisuudestaan, Tiennetten oli nähty tanssivan juhlissa tuon hyvän neidin hame yllään. Ja kun Angélique eräänä päivänä tuli tuomaan Lemballeuse-muorille edellisenä päivänä lupaamiaan paitoja, huomasi hän kaukaa, että kerjäläisten luona oli kreivitär de Voincourt ja hänen tyttärensä, Félicienin seuraamana. Tämä oli arvatenkin tuonut heidät sinne. Angélique ei näyttäytynyt, vaan palasi takaisin sydän raskaana. Kaksi päivää myöhemmin hän näki heidän menevän kolmisin Chouteau-vanhusten luokse. Ja eräänä aamuna Mascart-ukko kertoi hänelle, että tuo kaunis nuori mies oli käynyt hänen luonaan kahden hienon naisen kanssa. Silloin hän lakkasi käymästä köyhiensä luona, jotka eivät enää olleet hänen, koska Félicien antoi ne noille naisille, otettuaan ne ensin häneltä. Hän ei liikkunut enää ulkona, peljäten kohtaavansa heidät vieläkin ja saavansa jälleen sydämeensä haavan, jonka tuska tunki joka kerta yhä syvemmälle. Ja hän tunsi että hänessä kuoli jotakin, että hänen elämänsä valui pois pisara pisaralta.
Ollessaan eräänä iltana tällaisen kohtauksen jälkeen yksin huoneessaan, hän huudahti tuskan tukahduttamana:
— Hän ei rakasta minua enää!
Hän näki edessään Claire de Voincourtin kookkaana ja kauniina tuuheine, tummine hiuksineen. Ja hän näki Félicienin hänen rinnallaan, solakkana ja ylväänä. Eivätkö he olleet kuin luodut toisilleen, samaa syntyperää ja niin toisiinsa soveltuvat, että olisi voinut pitää heitä jo avioparina?
— Hän ei rakasta minua enää, hän ei rakasta minua enää!
Tämä ajatus iski häneen jyristen kuin raunioiksi romahtava rakennus. Kun hänen uskonsa oli mennyt, niin kaikki sortui. Hän ei voinut enää ajatella eikä punnita tyynesti tosiasioita. Eilen hän uskoi, nyt hän ei enää uskonut. Vain henkäys, mistä lieneekin tullut, oli riittänyt murskaamaan kaikki. Hän oli yhtäkkiä sortunut siihen äärettömään kurjuuteen, jonka tuottaa tieto siitä että rakastetun rakkaus on loppunut. Olihan juuri Félicien sanonut kerran, että se oli tuskista suurin, hirmuinen kidutus. Tähän saakka hän oli voinut tyytyä ja alistua, hän oli odottanut ihmettä. Mutta hänen voimansa oli ehtynyt uskon kadotessa, hän oli hädässään avuton kuin lapsi. Ja tuskallinen kamppailu alkoi jälleen.
Ensin hän vetosi ylpeyteensä: jollei Félicien enää rakastanut, niin olkoon menneeksi, hänkin oli liian ylpeä rakastaakseen häntä sen koommin. Ja hän valehteli itselleen, hän oli olevinaan kuin vaivasta päässyt ja hyräili muka huoletonna kirjaillessaan Hautecoeurien vaakunaa, jota hän oli nyt ryhtynyt valmistamaan. Mutta sydän pyrki pakahtumaan, ja hänen täytyi häpeäkseen myöntää olevansa niin ponneton, että rakasti yhäkin ja vielä enemmän. Tuo vaakuna, joka lanka langalta syntyi hänen hyppysistään, piti häntä raatelevassa murheessa kokonaisen viikon. Se oli neljään alaan jaettu, ensimmäinen ja neljäs merkiten Jerusalemia, toinen ja kolmas Hautecouriä; Jerusalemia kuvasi hopeapohjalla kultainen jerusaleminristi, kulmissa neljä pientä kultaristiä; Hautecoeuriä kultainen linna sinisellä pohjalla, keskellä musta, hopeasydäminen pienoisvaakuna, kaiken lisänä kolme kultaista liljaa, kaksi ylhäällä, yksi alakärjessä. Värit ommeltiin punontalangoilla, metallit kulta- ja hopealangalla. Kuinka kurja hän oli, tuntiessaan kätensä vapisevan ja painaessaan päätään kumarruksiin kätkeäkseen silmänsä, jotka vaakunan väriloiste sokaisi kyynelillä! Hän ei ajatellut muuta kuin Félicieniä, hän jumaloi häntä hänen tarunomaisen ylhäisyytensä loisteessa. Ja kirjaillessaan tunnuslausetta: Jos Jumala tahtoo, tahdon minäkin, mustalla silkillä hopeanauhalle, hän tunsi selvästi että hän oli hänen orjansa, ettei hän milloinkaan enää voisi siitä toipua. Ja kyyneleet hämärsivät hänen katseensa, Silläaikaa kun hän yhä koneellisesti kuletti neulaa vaatteen läpi.