— Armas sielu, minä rakastan teitä… Minä kuulin teidän olevan sairaana ja riensin luoksenne… Tässä olen, minä rakastan teitä.
Angéliquea värisytti, hän siveli sormillaan vaistomaisesti silmäluomiaan. Félicien jatkoi:
— Älkää epäilkö enää… Minä olen tässä jalkainne juuressa ja minä rakastan teitä, minä rakastan teitä yhäti.
Silloin Angélique huudahti.
— Ah, te siinä olette!… Minä en enää odottanut teitä, ja te tulitte…
Haparoivilla käsillään hän oli tarttunut Félicienin käsiin tullen vakuutetuksi ettei se ollut mikään pettävä unikuva.
— Te rakastatte minua yhäti, ja minä rakastan teitä — ah! — enemmän kuin koskaan luulin voivani rakastaa!
Onnensa huumauksessa, ensi hetken ehdottomassa riemussa he unohtivat kaiken, heidän koko olemassaolonsa sisältyi siihen varmuuteen, että he rakastivat toisiaan ja sanoivat sen toisilleen. Eilispäivän kärsimykset ja huomispäivän vaikeudet olivat hävinneet. He eivät tienneet kuinka he jälleen olivat tulleet yhteen, mutta he olivat yhdessä, heidän ilokyyneleensä sekottuivat toisiinsa, he painautuivat toisiaan vastaan puhtaassa syleilyssä, Félicien säälin järkyttämänä, Angélique niin murheen kuihduttamana, ettei hänestä ollut Félicienin sylissä paljon muuta kuin henkäys. Hämmästyksensä lumoamana Angélique oli kuin halvaantunut, hän hymyili hervottomana ja onnellisena nojatuolinsa pohjassa voimatta hallita jäseniään, kohoutuen vain puoleksi, vaipuakseen jälleen takaisin ilonsa huumaamana.
— Ah, rakas seigneur, minun ainoa toivoni on täyttynyt: olen nähnyt teidät ennenkuin kuolen.
Félicien kohotti päänsä, tehden tuskaa osottavan eleen.