— Kuolette!… Mutta te ette saa kuolla! Minähän olen täällä, ja minä rakastan teitä.
Angélique hymyili taivaallisesti.
— Ah, minä voin kuolla, kun te rakastatte minua. Se ei pelota minua enää, minä nukahdan näin teidän olkapäähänne nojaten… Sanokaa vielä että rakastatte minua.
— Minä rakastan teitä, niinkuin rakastin teitä eilen ja niinkuin tulen rakastamaan teitä huomenna… Älkää epäilkö sitä milloinkaan, se kestää ikuisesti.
— Niin, ikuisesti me rakastamme toisiamme.
Angélique katseli haltioituneena eteensä valkoiseen huoneeseen. Mutta vähitellen hän ikäänkuin heräsi, tullen totiseksi. Hän alkoi jälleen ajatella keskellä huumaavaa onneaan. Ja tosiseikat hämmästyttivät häntä.
— Jos te rakastatte minua, niin minkätähden ette ole tullut ennemmin?
— Teidän vanhempanne sanoivat minulle, ettette te enää rakastanut minua. Minäkin olin silloin vähällä kuolla… Mutta sitten kun sain kuulla teidän olevan sairaana, päätin yrittää luoksenne joka tapauksessa, vaikka minut ajettaisiin ulos tästä talosta, johon minua ei laskettu sisälle.
— Äitini sanoi minulle samoin, ettette te enää minua rakastanut, ja minä uskoin äitiäni… Minä olin nähnyt teidät tuon neidin seurassa ja minä ajattelin että te olitte taipunut monseigneurin tahtoon.
— Ei, minä vain odotin. Mutta minä olen ollut tarmoton, minä olen pelännyt häntä.