Syntyi hiljaisuus. Angélique oli suoristautunut. Hänen kasvonsa muuttuivat ankariksi, suuttumus rypisti hänen otsaansa.
— Meitä on siis petetty molempia, meille on valehdeltu, jotta olisi saatu meidät erotetuksi toisistamme… Me rakastimme toisiamme ja meitä on kidutettu, meidät on oltu vähällä tappaa molemmat… No niin, se on katalaa, ja se on päästänyt meidät valastamme. Me olemme vapaat.
Raivoisa halveksiminen oli nostanut hänet seisoalleen. Hän ei tuntenut enää sairauttaan, tuo intohimon ja ylpeyden herääminen palautti hänen voimansa. Hän oli luullut unelmaansa kuolleeksi ja olikin löytänyt sen jälleen elävänä ja säteilevänä! Hän saattoi nyt sanoa itselleen, etteivät he olleetkaan tehneet itseään arvottomiksi rakkaudelle, vaan että syy oli muiden! Hän tunsi suurentuvansa, hän tiesi voittonsa vihdoinkin olevan varman, ja se saattoi hänet haltioihinsa ja nostatti hänet lopulliseen kapinaan.
— No niin, lähtekäämme! sanoi hän vain.
Ja hän käveli huoneessaan urheana, täynnä tarmoa ja tahdonvoimaa. Hän valitsi jo vaipan, jolla hän verhoisi hartiansa. Pään peitteeksi riittäisi pitsiliina.
Félicien oli huudahtanut onnesta, sillä Angélique oli itsestään päätynyt juuri siihen, mitä hän hartaimmin halusi. Hänen ainoana ajatuksenaan oli ollut tämä karkaaminen, mutta hän ei ollut rohjennut sitä esittää. Oh, että he voisivat yhdessä paeta kauas pois ja tehdä äkkilopun kaikista ikävyyksistä ja vastuksista! Ja ihan samassa hetkessä, joten harkitsemisen ristiriidatkin välttyivät!
— Niin, lähtekäämme, rakas sielu, sanoi hän, — lähtekäämme heti. Minä tulin teitä noutamaan, minä tiedän mistä saamme ajoneuvot. Ennen päivänkoittoa me olemme kaukana, niin kaukana ettei kukaan voi meitä saavuttaa.
Angélique veti auki laatikoita ja sulki ne jälleen kiivaasti ottamatta niistä mitään. Hänen haltioitumisensa kasvoi yhä. Kuinka! Hän oli kiduttanut itseään viikkokausia, koettanut ajaa häntä pois muistostaan ja luullut siinä onnistuneensakin! Eikä hän kuitenkaan ollut päässyt siinä sen pitemmälle, tuo kamala työ oli alotettava aina alusta! Ei, hän ei olisi koskaan jaksanut sitä suorittaa. Kun he kerran rakastivat toisiaan, niin olihan kaikki varsin yksinkertaista: he menisivät toisilleen, eikä mikään voima voisi heitä enää erottaa.
— Kuulkaa, mitä minun pitää ottaa mukaani?… Oh, kuinka typerä minä olin lapsellisine epäilyksineni. Kun ajattelen, että he ovat alentuneet valehtelemaankin! Niin, eivät he olisi lähettäneet sanaa teille, vaikka minä olisin kuollut!… Tarvitseeko ottaa liinavaatteita ja pitovaatteita, mitä? Tässä on lämpimämpi puku… Ja he olivat ajaneet minun päähäni jos minkälaisia ajatuksia ja pelkoja. Tämä on hyvä ja tämä on paha, tätä sinun tulee tehdä ja tätä sinun ei tule tehdä, kaikki niin mutkikasta että joutuu ihan pyörälle päästään. He valehtelevat aina, se mitä he sanovat, ei ole totta: ihminen on onnellinen vain silloin, kun elää ja rakastaa ja saa vastarakkautta… Teidän on rikkaus, kauneus ja nuoruus, ja minä annan itseni teille ainaiseksi ja kokonaan, ja minun ainoa iloni on teissä, ja te saatte tehdä minulle mitä tahdotte.
Hän riemuitsi, hänessä leimahtivat ilmituleen kaikki kiihkeät perinnäisvaistot, joitten luultiin jo kuolleen. Hän oli kuin keskellä huumaavan soiton pauhinaa. Hän näki heidän kuninkaallisen lähtönsä: tämä ruhtinaitten poika vei hänet pois, tehden hänet kaukaisen valtakunnan kuningattareksi; ja hän seurasi häntä riippuen hänen kaulassaan, leväten hänen rinnoillaan sellaisessa tietämättömän intohimon väristyksessä, että koko hänen ruumiinsa tuntui siitä raukeavan. Ei olisi enää mitään muuta kuin he kahden, he kiitäisivät pois hevosten nelistäessä täyttä jalkaa, häviäisivät tietämättömiin syleillen toisiaan!