— En ota mukaani mitään, eikö niin?… Mitä minä niillä tekisin?
Félicien paloi malttamattomuudesta, hän oli jo ovella.
— Ei mitään… Lähtekäämme pian.
— Niin, lähtekäämme vain.
Ja Angélique oli myös jo ovella. Mutta hän kääntyi ympäri, hän tahtoi heittää vielä viimeisen silmäyksen huoneeseen. Lamppu paloi yhä vienolla, kalpealla valollaan, hortensia- ja samettihaapakimppu kukoisti yhä, ja koruompelukehyksen keskellä helotti kirkasvärinen kukka keskeneräisenä, mutta sentään elävänä, näyttäen kuin odottavan häntä. Eikä huone ollut milloinkaan näyttänyt hänestä niin valoisalta; seinät olivat valoisat, vuode oli valoisa, ilma oli kuin valoisan hengityksen täyttämä.
Angéliquessa tuntui jotakin horjahtavan, hänen täytyi nojautua tuolin selustaan.
— Mikä teillä on? kysyi Félicien huolestuneena.
Angélique ei vastannut, hänen oli vaikea hengittää. Hänet valtasi puistatus, hänen jalkansa pettivät ja hänen täytyi istuutua.
— Älkää olko huolissanne, ei se ole mitään… Kunhan ensin lepään hetkisen, niin lähdemme.
He olivat vaiti. Angélique katseli huonetta ikäänkuin hän olisi unohtanut sinne jonkin kallisarvoisen esineen, tietämättä itsekään mikä se oli. Hänessä heräsi kaipaus, ensin kevyenä, mutta tullen sitten yhä raskaammaksi, niin että se vähitellen alkoi ahdistaa hänen rintaansa. Hän oli unohtanut itsensä. Kaikki tuo valkoinenko se häntä näin pidätti? Hän oli aina rakastanut valkoista, hän oli anastanut valkoiset silkkilangan pätkätkin saadakseen ihailla niitä salaa.